Kuulumisia

 Pöllönen eilen komensi kirjoittelemaan kuulumisia, kun kommentoin hänen kirjablogiinsa. Juu, blogin päivittäminen on jäänyt. Suurelta osin sen takia, että kännykällä kirjoittaminen on hieman vaikeaa. Bluetooth-näppäimistöni ei enää jostain syystä yhdisty puhelimeen ja jopa minun töpösormilla näppäilyvirheitä tulee mahdottomasti kännykällä! Ärsyttää sitten jatkuvasti korjailla virheitä. Toinen syy Pesän hiljaiseloon on se, että me vietetään mahdottoman tylsää elämää! Vaikea tästä on repiä raflaavia otsikoita 😉

Joulu joka tapauksessa on ohi taas tältä vuodelta. Ja jälleen kerran mietin, enkö minä koskaan opi? Luultavasti en. Joka vuosi päätän jo hyvissä ajoin alkusyksystä, että tänä vuonna otan joulun ja siihen valmistautumisen rennosti. Ja kuinkas sitten kävikään? Tänä vuonna joulun aika oli aivan megalomaanisen stressaava ja suurimman osan aikaa olin sisältä kireä kuin viulun kieli! 

Maajussi oli tämän joulun töissä ja otin aattoillan aikataulusta aivan jäätävät paineet. Miehen ON pakko päästä ajoissa nukkumaan, että jaksaa aamulla kömpiä töihin!! Joten olin päässäni laatinut hienon suunnitelman mihin aikaan viimeistään pitää aattoillan huipentua. No eihän se tietenkään niin mennyt 😂 kälyillä on oma rytminsä, joten hienot aikatauluni  räjähtivät palasiksi viimeistään jouluaterialla. Nukkumaan päästiin loppujen lopuksi hieman ennen puolta yötä- niinkuin tavallisestikin, vaikka kuinka joulusauna ym.oli normaalia aikaisemmin. Mutta ehkä ensi vuonna? Tai sitten minun vain pitää yrittää sopeutua muiden rytmiin... se tosin vaatisi vähintäänkin aivojen vaihdon tai purkillisen rauhoittavia. 

Onneksi minulla on kotikoti, mihin "paeta" lämmittämään tulisijoja ja nollaamaan aivojaan. Muutama tunti omissa oloissaan hiljaisuudessa ja jälleen jaksan olla ehtoisa emäntä.  Tai ainakin olla toisten seurassa. Tosin olen koettanut antaa kälyilleni aikaa olla Maajussin kanssa ja myös toistensa seurassa. Sisarussuhteet kun saattavat välillä olla monimutkaisia ja vaatia huolenpitoa pysyäkseen kunnossa.
 

Tunnetko?

 Puuh, takana väsyttävä viikko. Oli vanhempainilta, joka venytti työpäivää ja viikkoon sisältyi kaksi aamuvuoroa. Aikaiset heräämiset eivät oikein ole se minun juttu. Varsinkaan kun sitä kelloa pitää alkaa kyttäämään tuntikausia ennen heräämistä 🤬 ikinä en ole pommiin nukkunut, mutta takaraivossa on silti alitajuinen pelko siitä, että niin kävisi. Niinpä eilis"iltana olo oli hailakka, ikäänkuin hieman surumielinen rankan viikon jäljiltä.

Osittain hailakkuus kyllä johtui siitä, että vietin iltani lukien Liina Putkosen kirjaa Varastettujen hetkien puutarha. Kirjasta enemmän tuolla kirjablogin puolella. 

Mutta siis, kirjan loppu on haikea ja se tarttui. Mitä vanhemmaksi tulen, niin sen vahvemmin koen lukemani ja näkemäni. Toki aina olen uppoutunut syvälle tarinoiden maailmaan. 

Onneksi työn puolesta on tullut viime vuosina tahkottua tunnetaitoja, joten osaan jo erottaa muualta imuroidut tunnetilat oikeista tunteista. Ainakin valveilla 🫣 ennen nukkumaan menoa katsottu riitaisa tv-ohjelma tai ahdistava kirja seuraa kyllä tunnetasolla usein uneen. Tästä syystä välttelen mm.Midsomerin murhia. Sarja kun tulee sunnuntai-iltaisin loppuen klo.22.00. Olen huomannut, että seuraava yö on "tunkkainen" ja riitaisa. Midsomerin kreivikunta kun ei sarjan perusteella ole mikään parisuhdeparatiisi naapurisovusta puhumattakaan 😃 

Toisaalta myös positiiviset tunteet tarttuvat helposti. Viime talvena Maajussin ollessa välillä töissä yli 70km:n päässä lohdutin itseäni katsomalla Hakekaa kätilö-sarjaa. Liikutuksen kyyneleet ja sarjan lämmin tunnelma lämmittävät viluisen sydämen.

Kissan päiviä

 Hei vaan kaikille karvoihin katsomatta! Minä olen Rölli ja ajattelin vähän kertoilla elämänmuutoksestani, kun emäntä niin sopivasti jätti puhelimensa ulottuvilleni.

Nuoruuteni vietin tuossa naapurissa. Ihan ok paikka, mutta siellä oli koiria. Ihan liikaa koiria! Ei sitä räksytystä kestänyt korvat eikä sielu. Niinpä otin jalat alleni ja taivalsin muualle. Löysinkin itselleni sopivan paikan; mukava talonväki ja vähän Lapin lehmiä navetassa. Ai että niiden maito oli herkullista! Rasvaisena se hyväili sisuskaluja aina kun sitä sai. 

Tässäkin paratiisissa oli käärmeensä. En ollut ainoa, joka oli tiensä sinne osannut. En ole oikein tiimipelaaja, enemmänkin yksinäinen susi. Varsinkin yhden Maunon pullea naama ärsytti aivan erityisesti! Sille tuli näytettyä kaapin paikka monta kertaa.

 Tappelu vaan on semmoista hommaa, ettei siitä kaksijalkaiset tykkää. Huomasinkin joutuvani kokonaan navettakissaksi. Niin kauan se menetteli, kun navetassa oli niitä lehmiä. Mutta kun viimeisetkin alkuperäisrodun edustajat muuttivat muualle, kävi navetta kolkoksi asuinpaikaksi. Olihan siellä jonkinlainen lämpö päällä, ettei vesijohdot jäädy, mutta kyllä talvisaikaan rupesi vilu kapajamaan. Se nyt kuitenkin oli minun elämääni, enkä muuta osannut kaivata. 

Lähes päivälleen vuosi sitten olin pyhittämässä lepopäivää konehallilla, kun heräsin isännän ääneen. Pihassa huuteli minua. Vähän se ärsytti herätä kesken unien, mutta olihan se lähdettävä katsomaan mikä on. Tiedä vaikka olisi isäntä kalassa käynyt.

Ei ollut pihassa kalaherkkuja. Oli kaksi ihmistä isännän seurassa, mies ja nainen. Kyllä minä ne ulkonäöltä tiesin. Kävivät joskus antamassa ruokaa, jos isäntäväki oli reissussa. Pihamaalla oli myös kantokoppa ja sinne jouduin ennen kuin ehdin miau sanoa! Isäntä sanoi Hei nyt sitten Rölli ja käski olla kunnolla. Ei se sitä ikinä olisi myöntänyt, mutta äänestä kuuli, että oli vähän liikuttunutkin.

Koppa nostettiin ilmaan ja kannettiin autoon. Se nainen istui kopan viereen takapenkille ja sitten mentiin! Vaikea arvioida etäisyyksiä ja suuntaa, kun on kantokopassa, mutta ei se matka kohtuuttoman pitkälle tuntunut. Sitten auto pysähtyi ja koppa kannettiin sisälle. 

Ensimmäiseksi haistoin ruuan, kun luukku avattiin. OIKEAN kissanruuan tuoksun. Navetassa olin sitä herkkua harvemmin saanut. Yleensä ruokana oli kissan kuivanappuloita ja koiranmakkaraa. 

Kylläpä maistuikin! Vesikuppi oli myös, joten oli paikka mikä hyvänsä, niin ainakin tarjoilu pelasi.

Päätin katsastaa myös muut huoneet, kun kerran ovet olivat auki ja vapaa pääsy kaikkialle.

Eteisaulasta pääsi huoneeseen, jossa oli sänky ja ikkunan edessä kiipelyteline. Kätevä paikka. Ei ollut paljon maisemia pystynyt ihailemaan autossa, joten kiipesin katsomaan ikkunasta minkälaiseen ympäristöön olin tullut.

Vähän jännitti, kun en tiennyt missä olin. Niinpä ulos ei todellakaan tehnyt mieli. Onneksi eteisestä löytyi hiekkalaatikko, joten ei sinne ulos edes tarvinnut haikailla.

Ei minun tehnyt mieli ulos moneen päivään. Olen pohjimmiltani herkkä tyyppi, vaikka tappelijan maineessa olenkin. Onneksi kukaan ei ulos pakottanut ja vähin erin uskaltauduin raittiiseen ilmaan. Yksin minun ei annettu mennä. Se naispuolinen kaksijalka oli hommannut valjaat ja hihnan. Ei valjaissa ulkoilu minun miehisyyttä syönyt. Parempi kulkea yhdessä, turvallisempaa sillä tavoin. 

Syksy kului. Kotoutuminen tänne oli tosi helppoa. Miksei olisi ollut? Sain olla lämpimässä asuintiloissa; kiivetä vaikka ihmisen päälle nukkumaan jos huvitti! Ruoka oli laadukasta ja sitä riitti. Ja varsinkin se naisihminen oli naurettavan helppo kietoa tassun ympärille 😹 vaikka jos rehellisiä ollaan, niin enpä ole varma kumpi tässä on toisensa tassun/sormensa ympärille kietonut. Minusta on vuoden mittaan kehkeytynyt varsinainen mammanpoika. 

Eläinlääkärireissuista en ole niin perustanut. Niitä ei koskaan entisessä paikassa ollut!  Mutta toisaalta eipä ole sitten syksyn jälkeen korvatkaan olleet kipeänä ja nyt on rokotukset kunnossa sekä tunnistesiru nahkan alla. Sydäntä tarkkaillaan; sieltä löytyi sivuääni. Mutta kenelläpä ei jotain vaivaa olisi tässä iässä. Ihmisen iässä taitaisin olla kahdeksankymppinen.

En olisi osannut edes kuvitella vuosi sitten konehallilta herätessä miten voi kissan elämä muuttua 💞  vuosi on ollut elämäni paras! Olen puhjennut kukkaan; turkki on tuuhea ja suorastaan silkkinen ja päivittäin intoudun leikkimään kuin nuori kolli. Ja näitä ihmisiä rakastan ❣️ Tiedän heidän olevan puolellani joka tilanteessa ja heihin voin luottaa ehdoitta. Tämä jos mikä on kissan elämää! 

Hevari humputtelee

 Suurin osa lukijoista tietänee, että maalla asutaan 😃 aiemmin Maajussi viljeli luomuviljaa, mutta luomun vaatima paperinpyöritys ja palkkatyön yhdistäminen peltohommiin oli sen verran hankalaa, että jo useamman vuoden pellot ovat olleet vuokralla. Ensimmäisenä vuotena pihapelloilla oli viljaa ja hernettä; sen jälkeen naapurin mustat möröt ovat laiduntaneet pihan ympärillä. Naapurissa kun kasvaa  Aberdeen Angus-lihakarjaa.

Yleensä yhteiselo on sujunut ongelmitta. Mitä nyt joskus on tienvarsipuskat ottaneet osumaa ryhmän vaihtaessa lohkoa.

Tänä kesänä saamme nauttia naapurin vanhimman siitossonnin ja hänen haareminsa seurasta. Herra on sellainen käheä, möreä-ääninen örinähevari. Äänekkäämpi kuin edeltäjänsä.

Illalla hieman ennen puolta yötä herättiin outoon jyminään. Jaa, ukkonenkos se? Ei vaan kammarin ikkunan alla laiduntava lauma juoksee aidan varressa hulluna! Mutta miksi?! 

Ikkunasta kuikuileva Maajussi havahtui siihen, että vouhottavasta mustasta massasta puuttuu jotain. Missäs se sonni on??? Muorin kammarin ikkunasta katsominen antoi vastauksen kysymykseen. Sonni seisoo takapihalla koristeomenapuun alla! 

Hieman kävi kylmät kun minäkin uteliaisuuttani vääntäydyin tuvan ikkunaan. Sonni oli kiertänyt keskelle pihaa- pihaa jossa on kolme autoa ja mm.isävainaan puutarhajyrsin. Ettei nyt vaan kävis mitään? Onneksi Herraa ei kulkuneuvot kiinnostaneet. Suuntana oli aitan takana oleva laidun. Aidan taakse jääneitä lehmiä sen sijaan kiinnosti kovasti mihinkäs se isäntä joutui? Ja kohta oli myös osa emolehmistä aidan väärällä puolella!  

Sonnista ehkä olisimme selviytyneet, mutta puolikas lauma oli jo liian kova pala purtavaksi. Niinpä Maajussin epäkiitollinen tehtävä oli soittaa naapuriin puhelu, jota kukaan eläimiä kasvattava ei halua yöllä saada. Koska vapauden makuun päässyt nautaporukka on haasteellinen ohjattava joutui Maajussi jäämään ulos auttamaan naapurin miesväkeä. Minä olin sen verran hemmoteltu prinsessa, että pysyin sisällä... emolehmät olivatkin menneet ihan suosiolla takaisin vasikoidensa luo, mutta sonnia ei sähköaitaus ollut pahemmin kiinnostanut- vaikka lohkolla onkin keväällä kylvettyä heinää yllin kyllin.  Oli ollut työn takana saada se takaisin sinne minne pitääkin. 

Kun käytin Röllin ulkona neljän maissa Sonni nujasti aitauksen yläpäässä. Aikamoisen kuopan se on saanut kaivettua puskemalla ja kuopimalla parissa päivässä.

Harmi vaan, että kuoppa ilmeisesti on niin lähellä aitaa, että siitä suurempikin poika pyörähtää näppärästi vapauteen. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun Maajussi heräsi viiden maissa ja mutusteli aamupalaansa, herätti sonnin ääni hänessä suurta ihmetystä. Mörinä kun  kuului aitan takaa, missä ei pitäisi ketään olla. Mutta siellähän sitä taas oltiin muutaman mukaan lähteneen daamin kanssa 🐃 naapurin isäntä oli ollut unenpöpperöinen eikä mitenkään kasvattiinsa tyytyväinen  saadessaan samana yönä jo toisen puhelun suuren seikkailijan edesottamuksista.

Tästä draamasta minä olin autuaan tietämätön. Hieman kyllä ihmettelin hiljaisuutta, kun Rölli vaati päästä ulos ennen kuutta. Sonni oli joutunut pihatarhaan miettimään tekosiaan ja muu lauma siirretty kauemmas metsänreunaan. Eikä onneksi meidän pihakaan kärsinyt vaurioita muutamaa puutarhassa olevaa paskaa ja lukuisia sorkanjälkiä lukuunottamatta. 

Kesällä kerran

 Aikoinaan Jörn Donner hoki telkkarissa, että lukeminen kannattaa aina. Kirjoja Donner tarkoitti, mutta joskus on ihan sivistävää lukea lehtiäkin- jopa naistenlehtiä.

Reilu vuosi sitten silmiin sattui Kodin Kuvalehden juttu näyttelijä Juha Variksesta ja hänen lapsuuden maisemiinsa perustamasta kesäteatterista. Olin kyllä tiennyt Variksen olevan Viitasaarelta, mutta mistään Löytänän kesäteatterista en ollut koskaan kuullutkaan.

 Joku kesäteatteriesitys on kuulunut perinteisesti suvihuvituksiimme ja jos neljänkymmenen kilometrin päästä kerran löytyy ammattinäyttelijöiden tekemää teatteria, niin tottahan tilaisuus pitää käyttää hyödyksi. Sitäpaitsi olen aina tykännyt Juha Variksesta näyttelijänä.

Viime kesän esitys oli Mika Waltarin kirjoittama Myöhästynyt hääyö.

 Menimme, katsoimme, nautimme ja nauroimme. Ja päätimme tulla toistekin.

Eilen oli sitten se hetki, kun Löytänälle uudestaan suunnistimme. Tämän vuoden esitys oli vanha kansannäytelmä Suutari Vilihunen- ja ei, nimessä ei ole kirjoitusvirhettä! Suutari on savolainen, joten hän ei ole Vilhunen vaan Vilihunen 😉

Pääosassa suutarina 35-vuotistaitelijajuhlaansa viettävä Varis, hänen pohjalaisena vaimonaan Pirjo Määttä ja muissa rooleissa Variksen vaimo Helena Vierikko ja Määtän puoliso Heikki Pitkänen. Kaikki kansallisteatterin näyttelijöitä.

Sää ei mitenkään suosinut, tuuli lähes myrskyisästi ja vettäkin tihuutteli. Itseasiassa koko aamun kyttäsin teatterin facebook-sivuja peruutuksen pelossa. Niin kovaa ei sentään tuullut onneksi, että esitys olisi jouduttu perumaan. Näyttämön takana järvellä oli kyllä vaahtopäitä koko esityksen ajan. 

Tuo miljöö muuten on yksi lisäplussa Löytänän kesäteatterille! Mikä voisikaan olla suomalaisempaa, kuin sinisenä päilyvä järvenselkä? 

Kuva viime kesältä, jolloin paistoi aurinko näytöksen aikana.

Suutari Vilihunen oli hauska ja ihanalla tavalla vanhanaikainen näytelmä! Tykkään siitä, että näytelmät Löytänällä valitaan "listan" ulkopuolelta ja uskalletaan esittää yleisölle hieman tuntemattomampia näytelmiä. Toki tähän varmaan vaikuttaa työryhmän koko; neljä näyttelijää.

Juha Varis palkittiin tänä vuonna ensi-illan yhteydessä Vuoden maaseutukasvo-palkinnolla ja myös Viitasaarelainen kotiseututeko-kunniakirjalla. 

On aivan ihanaa, ettei hän ole unohtanut juuriaan vaan on päättänyt nostaa kotikyläänsä maailmankartalle ja tuonut uutta virtaa koko kyläyhteisölle. Kylätaloa on korjattu, väliaikapuffetti tuo roposia kyläyhdistyksen kassaan ja kylä tulee tunnetuksi laajemminkin. Väliaikapuffetin pullat ovat elämys sinänsä 😋 uunituoreita, suussa sulavia ja pumpulin pehmeitä! Eikä kooltaankaan mitään miniatyyrejä! 

Pitkästä aikaa

Onpas viime kerrasta kulunut paljon aikaa! Tervehdys kaikille, jotka ovat jaksaneet paluutani odottaa.

Jotenkin vain..en tiedä. Jotenkin nyt kevään aikana on ollut veto pois. Työpäivien jälkeen olen ollut ihan rättipoikki enkä ole saanut tartuttua mihinkään. Monta kertaa olen kyllä kirjoittamista miettinyt, mutta ihan vielä laitteet eivät toimi ajatuksen voimalla.

Mutta nyt on loma ja toivottavasti energiat loman myötä palautuvat!

Juhannuksen vietimme ihan kahdestaan. Hyvää ruokaa (Maajussi on loistava grillaaja!) kahdenkeskistä aikaa ja juhannussauna Hanis-Biitsillä, mitä sitä ihminen muuta kaipaa.

Nolottaa melkein sanoa, että kuvassa on elämäni toinen vasta 🍃 isä oli intohimoinen saunoja, joten tyttären ei tarvinnut vastan tekoon kajota. Muutamana Juhannuksena juhannusvasta on ostettu paikallisesta kukkakaupasta, mutta ne ovat olleet lähinnä kukkakimpun kokoisia. Ja isä-Maurin vastoihin tottuneelle se ei oikein riitä. Niinpä viime kesänä viisikymppinen lapsonen vyötti kupeensa ja painui koivikkoon itikoiden seuraksi. Lopputulos oli ihan kylvettävä, joten uusin urotekoni tänäkin Juhannuksena 😊 täytyy myöntää, että sen verran lintsaan, että pannat otan kotikodin saunan eteiseen jääneistä isän tekemistä vastoista. Vielä ei rohkeus riitä pannan tekoon itse. Mutta ehkä joku päivä...

Pakenin hellettä hetkeksi ylätuvalle, joka tuli Maajussille samassa metsäkaupassa kuin Hanis-Biitsi. Talo on kalliolla, joten täällä on ihanan viileää! En ole koskaan ollut helleihmisiä. 

Ylätuvalla aika on pysähtynyt jonnekin seitsemänkymmentäluvulle. Verhot, lamput ja koko miljöö henkii mennyttä aikaa. Ehkä siitä johtuu seesteisyys mikä täällä ollessa tulee? 

Sohvalla kassissa odottava feelgood-pokkari laulelee seireenilaulua, joten tällä kertaa heihei! Ja lupaan, että kirjoitan hieman useammin.

Myrskyluodolla

 

Tämä lopuillaan oleva viikko on ollut minulle lomaviikko. Naapuripitäjässä puolestaan on vietetty Viitasaaren elokuvaviikkoa, joka perinteisesti juhlistaa uusia kotimaisia elokuvia. Tokihan elokuvaviikon tarjonta on hyödynnetty aina kun se on mahdollista ja sopivaa nähtävää on ollut. Muutoin ei noin lähelle elävät kuvat tule. Onpa elokuvaviikolla näppinsä pelissä meidän suhteemme alkamisessakin. Matkasta katsomaan Rööperiä viisitoista vuotta sitten kaikki alkoi.

Nyt siis oli minulla lomaviikko ja Maajussilla vielä sairaslomaa. Ei siis työesteitä elokuvareissulle! Tämän viikon pakkasten ansiosta jäätiekin oli käytössä, mikä lyhentää matkaa ihan mukavasti. Monta kertaa viikon mittaan varmistelen kestääkö Maajussin selkä lähes kolmen tunnin istumisen? Vastaus oli joka kerta, kyllä minä istumaan pystyn. Niinpä popsuttelin perjantaiaamuna popcorneja evääksi; pakkasin ne, vichypullon ja lisäpehmusteeksi Maajussille istuintyynyn ja suuntasimme kohti Viitasaarta.

Tarinana Myrskyluodon Maija on tuttu. Kirjasarjan olen lukenut. TV-sarjaa en sen sijaan ole katsonut. Olin silloin sen verran nuori, ettei aihe kiinnostanut. Tiesin siis kirjojen perusteella,että nenäliinapaketille olisi käyttöä!

Ja olihan sille. Nessuja tarvittiin molemmat, minä toki enemmän. Olen semmoinen itkijä, ettei siihen paljoa tarvita, kun sadekuuro iskee! 

Erilainen elokuva oli kuin muistikuvani kirjoista. Oolannin sodalle oli elokuvassa varattu yllättävän paljon aikaa. Kirjoista en sotaa niin muista. 

Alussa jännitin pääparin puheenparren puolesta. Molemmat pääosan esittäjät ovat ruotsalaisia, mutta hyvin oli Ahvenanmaan murre hallussa! Pidin myös siitä, että pääosan esittäjät oli saatu näyttämään sopivasti tavallisilta. Heidät pystyi hyvin kuvittelemaan kovaan elämään tuulen pieksämällä kalliolla. 

Elokuvan yksi pääosan esittäjistä oli Ahvenanmaan karu luonto. Nautin kallioiden ja tyrskyjen katselusta täysin rinnoin! Ja kyllähän me elokuvasta muutenkin nautittiin! Kokemus oli sen verran voimakas, että hetki kesti ennen kuin täysin palasin 1800-luvulta tähän päivään! 

Ja pisteenä Iin päällä, pääsin ulkoiluttamaan uutta pääpantaani ensimmäistä kertaa 🥰

Lomaviikon tuotoksia. Lankana akryylilanka, ettei kutita otsaa.