Jouluisia jorinoita

 

Joulukuun 29.päivä.  Joulu vietetty lukien, leväten ja kinkkuvoileipiä syöden. Tänä vuonna aatto oli normaalista poikkeava, koska Maajussi oli jouluaaton töissä. Toki omalla kylällä, joten työmatkoihin ei mennyt kohtuuttomasti aikaa. Mutta töissä silti. Niinpä minä jouduin ottamaan hieman enemmän koppia aaton puuhista; haudoilla käynnistä, joulusaunan lämmityksestä jne.

Haudoilla käytiin kahdestaan nuoremman kälysen kanssa. Hieman etukäteen jännitin reissua, koska olemme perusrytmiltämme erilaisia, mutta hyvin se meni. Tietenkin! Milloinhan sitä oppisi olemaan stressaamatta etukäteen asioista?! Oli semmoinen tyttöjen reissu. Varustelukin oli tyttömäinen 😃 otsalamput? No, eipä tullut mukaan. Sytkäri? Jäi eteisen halkolaatikon päälle. Tulitikut onneksi oli. Lapaset? Autossa. Niinpä kaivelimme paljainkäsin lunta hautakivien edestä kuunvalossa. Ja voi pojat, sitä lunta totisesti täällä Savossa riittää! Tämmöiselle dreeverimalliselle joillekin suvun haudoista oli jopa haasteellista päästä lumen takia. Hautausmaakierroksen jälkeen juhlistettiin aattoiltaa avantouinnilla. Kälyselle eka kerta, mutta ilmeisen koukuttava sellainen! 

Vaikka sitä ei aina uskoisi, lienen ollut kohtalaisen kiltti. Lahjavakassa oli useampikin paketti. Maajussilta kirjoja, kummitädiltä tonttumukit molemmille, suklaata ja kynttilöitä ym. Myös Rölli sai oman pakettinsa. Vieterihiiren. Enemmän kyllä kiinnostaa se naru, mistä hiiri vedetään käyntiin kuin itse hiiri. Välillä vetää hiiren käyntiin itsekin hampaillaan. 

Vanhempi Maajussin siskoista ei tänä jouluna Rajaseudulle jaksanut tulla. Ymmärrettävää toki, mutta silti ajatus yksinäisestä joulusta kerrostaloyksiössä tuntuu kurjalta. Minä kun tahtoisin kaikilla olevan hyvä olla ja että jouluna koko perhe olisi koossa. Vaikka täytyy myöntää, että joulustressin kourissa leikittelikin ajatuksella, että joskus viettäisimme joulun ihan kahdestaan Maajussin kanssa. Vain me kaksi oman aikataulumme mukaan.  

Paluu arkeen olikin sitten täydellinen. Tapaninpäivän iltana Maajussi aivasteli aivastelemasta päästyäänkin ("mitä lie allergiaa") Yö teki hyvin selväksi ettei kyse ollut allergiasta. Ei tullut paljon nukuttua kumpikaan. Maajussia valvotti kurkkukipu ja minä en hennonut jättää kipeää miestä valvomaan yksin yön pimeyteen. Keskiviikon mies makasi peiton alla ja vapisi kivusta jokaisen aivastuksen jälkeen. Onneksi olo alkoi sen jälkeen paranemaan. Päivystys kun olisi tällä viikolla Pielavedellä oman terveyskeskuksen ollessa kiinni. Ei ole kovinkaan kiehtova ajatus, että ajaisi lähes sata kilometriä otattamaan angiinan pikatestin, missä menee muutama minuutti ja sen jälkeen ajaisi taas puolitoista tuntia takaisin kotiin. Maalaiselämän varjopuolia. 

Joululoma on kyllä tullut tarpeeseen. Akkuja lataan vuoden vaihteeseen asti ja sitten palaan vaippapöksyjen pariin. Myös Maajussilla on uuden vuoden tienoo vapaa, joten voimme nauttia yhdessä olosta ennen härkäviikkoja.

Toivottavasti teidän joulunne oli  sellainen kuin pitikin. Loppuun tuokiokuva ulkoa ja pihamaan joulunvietosta.

Keittopatojen äärellä

 Kylläpä edellisestä blogitekstistä onkin jo aikaa! Tähän aikaan vuodesta elämä vain on aika touhukasta. Töissä valmistellaan joulujuhlaa, väkerretään joulukoristuksia ikkunoihin, ulkokuuseen ym. Ja toki kotonakin pitäisi joulua valmistella.

 Ennen kaikkea pitää neuloa 😀 joulukuussa kun on Niina Laitisen joulukalenterisukkien aika ja tänä vuonna menossa on myös Hanni Kaartiaho Desingin Joulusukat, joiden neulonta alkoi jo 20.11 siten, että viimeinen pätkä julkaistaan itsenäisyyspäivänä. Älkää siis ihmetelkö jos en niin aktiivinen ole Pesän reunalla. 

Vaikka puuhaa riittääkin, on vuoden kulussa perinteitä joihin pitää osallistua. Yksi niistä on edesmenneen isäni metsästysseuran hirvikeitto. Sieltä tultiin äsken mahat täynnä. 

Jo vuosikausia keitto on tarjottu seuran kodalla. Toki silloin ollaan sään armoilla, mutta jo paikallislehdessä olleessa kutsussa mainitaan ulkovaatetus ja onhan kodassa tulet. Yhtään ei tullut kylmä, vaikka ulkona pakkasta onkin tänään yli -10. Sitäpaitsi nykyään käytetyt styrox-kipot pitävät tarjotun ruuan kalttaavan kuumana pitkän aikaa. Kysykää vaikka kieleltäni 😝 

Nykyvuosina hirvikeitolla käyntiin sisältyy yleensä pieni haikeuden vihlaisu, kun tekijäporukassa ei enää näy isä-Mauria. Hirviseura oli niin vahvasti osa elämää vuosikymmenet. 

Vaikka olin vain viisi vuotias, kun muutettiin äidin lapsuudenkodista isän lapsuudenkotiin on tuo seutu minulle se kotikylä. Siksikin keitolla on kiva käydä  omien ihmisten parissa.  Hyvää keitto olikin ja maistuu kotaolosuhteissa vielä normaaliakin paremmalta. Kovin vähän vain näkyi ihmisiä, kun syömässä käytiin. Tänään oli päällekkäisyyksiä mikä ehkä karsi väkeä. Mutta näin kyllä keitolla ihmisiä, jotka olivat tulossa itsenäisyysjuhlista koulukeskukselta 🇫🇮 ja ainahan on niitä, jotka säikähtävät pakkasmittarin lukemia ja jättävät tulematta sen takia.

Meitä pakkaskeli ei säikäyttänyt millään tavalla. Päinvastoin! Keitolta jatkettiin matkaa kirkonkylälle ja Maajussin kauhuksi uimarannalle 🥶 Maajussi kun ei voi käsittää vaimonsa olevan nyt Sulava Norppa

Päätin oman rannan jäädyttyä vihdoinkin aloittaa avannossa käynnin ja hankin pukukopin avaimen. Avantouijien Whatsapp-ryhmän nimi on Sulavat Norpat 🦭 vielä on harrastus ihan aluillaan ja vain kylmän veden ihanuus pitää minut norppana. Uimarannan vesi kun on Keiteleen kirkkaisiin aaltoihin tottuneelle suorastaan ällöttävän ruskeaa. 

Onko (maalais)järkee vai ei?

 Aamupäivän istua nakotin kuulokkeet korvilla puhelimen ääressä PIKI-koulutuswebinaarissa. Olen sillä tavalla outo, että hakeudun ihan itse työnantajan pakottamatta verkkokoulutuksiin. Joku muu ostaa perjantaipullon, minä ostan webinaarin 😃 Tuo PIKI-menetelmä on kiusaamisen ehkäisyyn ja vähentämiseen ja ryhmässä toimimiseen kehitetty. Aihe oli siis tärkeä ja koulutus antoi eväitä tuleviin työvuosiin ja paljon ajateltavaa.

Ei kai semmoista ihmistä olekaan, joka ei peilaa asioita itsensä ja oman kokemuspohjansa kautta. Koulutuksessa puhuttiin myös lasten vanhemmista, heidän asenteistaan ja välillä ilmenevästä vähättelystä oman lapsen häiriökäyttäytymiseen. Sepä johti sitten ajatukset omaan lapsuuteen ja siihen miten minut on kasvatettu.

Olen ainoa lapsi ja nykymittapuun mukaan vanhojen vanhempien lapsi -isä oli 36v ja äiti 41v, kun ilmestyin sulostuttamaan heidän arkeaan. Vanhemmat olivat siis syntyneet 1930-luvulla kumpikin köyhään pienviljelijäperheeseen, mistä ei ole ollut mahdollisuutta ponnistaa maailmalle opiskelemaan. Minut on siis kasvatettu ihan kansakoulupohjalta maalaisjärkeä hyödyntäen. 

Kun nyt itse pyörin päiväni alle kouluikäisten kanssa varhaiskasvatuksessa, olen oppinut arvostamaan edesmenneitä vanhempiani aivan uudella tavalla! Täyspäiseksi lapsen kasvattaminen on nykypäivän tietämyksellä paljon helpompaa kuin entisaikoina. Äiti ja isä eivät ehkä olleet lukeneet tunnetaito-oppaita eivätkä omanneet kirjaviisautta, mutta koen heidän onnistuneen kasvatuksessa aika hyvin. Minua ei ole koskaan pakotettu tietynlaiseksi tai ohjailtu elämän isoissa käännekohdissa. Myös minun ikäisissäni kun on niitä, joiden PITI mennä lukioon halusi tai ei tai seurata tiettyä urapolkua. Minä olen saanut päättää itse tulevaisuudestani ja esimerkiksi pitää välivuoden peruskoulun jälkeen. Siihen aikaan sosiaalialalle oli 17vuoden ikäraja ja koin opiskelumotivaationi kannalta hyväksi hengähtää ikärajan täyttymistä odotellessa. Vanhemmat päätöksen hyväksyivät- ja iki-ihanat kummini ❤️ kaikki muut sitten olivatkin "vähän" eri mieltä 😃 

Tietenkään kukaan ei voi onnistua täydellisesti eikä tästä materiaalista täyttä timanttia olisi pystynyt hiomaankaan. Mutta virheistä huolimatta koen, että minua on aina arvostettu ja ajateltu minun parastani. 

Huomenna kun sytytän kynttilän isänpäivän kunniaksi haudalle, teen sen kiitollisin mielin. 

Aikoinaan kun puhuin sairaalassa olevan äidin kanssa viimeistä kertaa, hän päätti puhelun enteellisesti sanoihin "Pijähän huolta itestäs" Terveiset sinne taivaaseen, että oon minä yrittänyt! Ja nyt mulla on rinnalla ihan paras kumppani mitä olla voi. Hän kyllä pitää huolta minusta silloinkin kun en itse aina muista.

 

Reppanainen-Rescue

Rajaseudulle tuli talvi eilisen aikana ja rantasaunakausi on auttamattomasti takana. Viikko sitten keskiviikkona siellä vielä kylvettiin vaikka pakkasta olikin.

Onko Pohjois-savossa oma apinalaji vai minkä otuksen jalan jälkiä jäällä on? Kengän jälkiä ne eivät ole. 

Jäljet liittyvät pelastusoperaatioon, johon jouduin puunhakureissulla. Lähdimme hakemaan kotikotoa lämmityspuita ja mennessä pysähdyttiin nappaamaan puunkantokassit rannasta. Menin katsomaan olisiko uiminen vielä mahdollista ja huomasin jäällä liikettä. Tuuli kuljettaa kuivunutta lehteä. Mutta eihän nyt tuule? JOKU siellä liikkuu!

 Sammakko?! Ihan varma en ollut jään kestävyydestä, joten vaatteet lensivät pikavauhtia rantaheinikkoon ja lähdin konttaamaan kohti sammakkoa. Se ressu oli jo aivan kohmeessa, hädintuskin pystyi enää liikuttamaan raajojaan.  Sammakko käteen ja kohti rantaa. Konttaaminen sammakko kädessä oli sen verran hankalaa, että uskaltauduin seisaalleni ja varovasti kävelin jäältä pois. Hyvin kesti, ei edes rutissut.  Maajussi oli laittanut pienet hormin lämmitystulet joten rupikonnaksi paljastunut uusi ystäväni jäi lämmittelemään saunatuvan puolelle siksi aikaa, kun haimme lisää puita.

Puolen tunnin lämmittelyn jälkeen konna oli jo lämmennyt sen verran, että hänet pystyi siirtämään maakellariin talvehtimaan. Automatkan ajan juttelin kädellä lepäävälle konnalle Maajussin suureksi riemuksi 😃 mutta pitihän häntä nyt rauhoitella, tuskin oli aiemmin Hiluxin kyytiin päässyt. Ensikertalaiselle se voi olla jännä kokemus!

Sinne hän ryömi kellarin pimeyteen ja toivottavasti tapaamme keväällä. Tiedä mikä oli jäälle ajanut. Googlen mukaan rupikonnien horrostamisaika pitäisi  alkaa lokakuun alkupuolella. 

Viikon valitusvirsi

Viime postauksessa kirjoitin puolukkachutneysta ym.suunnitelmista tälle viikolle. Töihinkin suunnittelin vaikka mitä "ylimääräistä", kun syyslomaviikon takia lapsia olisi vähän.

Kuinkas sitten kävikään? Viime aikoina pikkupiltit ovat olleet enemmän tai vähemmän räkäisiä. Ja kukas se heidän kanssaan eniten lattialla pyörii syli täynnä räkänokkia? No minähän se ja niinhän siinä kävi, että lentsupöpö hyppäsi minunkin nenääni 🤧 maanantain vielä olin töissä, mutta seuraava yö meni kurkkukipua potiessa ja tiistaiaamuna pitikin pirauttaa töihin, etten ole työkykyinen. Loppuviikko meni kotona haahuillessa ja Maajussin kainalosta Love&Care-hoitoa tankatessa.

Sen verran sain torstaina aikaiseksi, että kotikotona leivinuunia lämmittäessä survoin loput puolukat tekeytymään viinihapon kanssa tuoremehuksi.

Äsken sen sitten siivilöin ja sokeroin. Yksi inhokkipuuhistani muuten! Olen aika nopeatempoinen ihminen, joten lirppiminen hitaasti omalla painollaan valuvan marjamassan kanssa on t.y.l.s.ä.ä! 

Samalla kun puolukat tiputtelivat mehuaan sihdin läpi keittelin pikkuannoksen puolukkachutneyta. Saint Peppone kyseli viimeksi ohjetta, joten tässäpä se tulisi:

PUOLUKKACHUTNEY 

400g Pakastepuolukoita

1punasipuli

2dl sokeria 

2rkl vettä

2rkl valkoista balsamiviinietikkaa

2maustemittaa kanelia

1tl inkivääriä

2laakerinlehteä

Hienonna punasipuli ja kuullota se pehmeäksi pienessä määrässä voita/ruokaöljyä.

Lisää puolukat, vesi ja sokeri.Kiehauta.

Lisää muut aineet ja keitä hiljaisella lämmöllä noin 10min. Poimi laakerinlehdet pois.

Purkita pieniin lasipurkkeihin.

Säilytä kylmässä.

Itse hieman murskasin sekoitellessa puolukoita ja käytin hillosokeria. Ohje on pieni- tästä annoksesta tulee reilut kaksi parin desin vetoista purkkia.  

Pyörii kuin puolukka hillossa

 

 

Kuvan kurpitsa liittyy hyvin vahvasti asiaan 😃  

Niin kauan kuin muistan meillä on kasvatettu kurpitsoita. Ennen vanhaan niistä tehtiin myös etikkasäilykettä, mutta minä en oikein ole etikkakurpitsan ystävä. Entisessä elämässä sitä tuli haisteltua ihan riittämiin työn puolesta.

Viikon alussa hommasin sangollisen puolukoita ja tänään keittelin osasta Kurpitsapuolukkahilloa. Sitä meillä on tehty "aina". Isäni eläessä pääasiallinen eläin ruokapöydässä oli hirvi ja riistan kylkeen Kurpitsapuolukka käy mainiosti. Toki myös kaaliruokiin ja miksei ihan mihin vain. Aikaisemmin Maajussi sitä taisi laittaa lautaselleen lähes päivittäin.

Tuo kuvan kurpitsa oli juuri sopivan kokoinen pilkottavaksi. Yhtenä kesänä suurin kurpitsa oli 18kg ja sen kanssa sai suorastaan painia ennenkuin siitä paloja irti sai. Käyttämäni ohje on hyvin yksinkertainen; kilo puolukkaa, kilo kurpitsaa ja desi vettä. Kypsän mössön surautan sileäksi sauvasekoittimella. Sitten kilo sokeria sekaan ja keitellään noin vartti. Itse otan hilloa lusikalla lautaselle ja lykkään sen hetkeksi jääkaappiin.  Jos hilloon saa vedettyä uran sen valumatta umpeen on hillo valmista purkitettaksi.   Kurpitsan raastan äidiltä perityllä yleiskoneella. Koneen isä osti joululahjaksi meille naisille kun olin yläasteella 🫣 tänään puhuttiinkin Maajussin kanssa, ettei nykypäivän kodinkoneille samanlaista työuraa ole tiedossa. Hyvä kun takuuajan kestävät.  

Kuumat hillopurkit käännän ylösalaisin jäähtymään. Sillä tavoin purkeista painuu ilmat pihalle ja purkki umpioituu. Kyllä noista useamman kerran syö! Toki ainakin yksi purkeista lähtee Joulupukin rekeen kohti vastarantaa 😉

Samaan aikaan kun hillo kiehui hellalla jatkojalostin jäljelle jääneitä puolukoita herkulliseksi piirakaksi. Ehkä tuohon kylkeen olisi voinut jäätelölastu sulautua, mutta sitä ei nyt ollut. Pakastimessamme on joku vika, joka haihduttaa jäätelöt olemattomiin. Varsinkin Maajussin vapaapäivinä haihtumista tapahtuu...

Kaikkia puolukoita en siltikään saanut kulutettua. Luultavimmin teen viinihapon avulla mehua niistä tai ehkä pienen annoksen myös puolukkachutneyta. Sitä kokeilin vähän aikaa sitten pari purkillista Börje Salmingin keittokirjasta ja tykästyin makuun kovasti! 

Mutta asiat tärkeysjärjestykseen! Kun olin leikkinyt keittiöhengetärtä "kotikotona" leivinuunin hehkussa aikani, oli aika kutsua Maajussi treffeille Rajaseudulta 🥰  treffeily on yksi arkemme pieniä iloja. Jos Maajussi vaikka sattuu kesällä olemaan kirkonkylällä kun pääsen töistä, saatamme hakea syötävät grilliltä ja mennä uimarannan puistoon piknikille. Kun on tarpeeksi maalainen, niin osaa nauttia yksinkertaisistakin asioista! 

Mielenrauhaa

 Rakastan työtäni 🥰 Kun viisi vuotta sitten tähän aikaan syksystä puputin kolmiolääkkeitä kuin karamellejä ja odottelin kutsua kirurgin veitsen alle, jouduin pohtimaan mitä sitä tekisi mikäli selästä ei leikkaamalla kunnollista tule? En oikein keksinyt mitään muuta mikä kiinnostaisi kuin työ lasten parissa. Ehkä työ koirahoitolassa?  Mutta jos ei kauaa kärsi seisoa eikä istua olisi aika mahdotonta löytää itselleen työtä. Tiedän vain yhden ammatin, jota voi tehdä selällään.  Silläkään ei rikastumaan täälläpäin pääsisi, kun kunnan väestörakenne on eläkeläisiin painottuva 🙃 Onneksi selästä tuli ihan kelvollinen ja pystyin palaamaan työhöni.

Vaikka työtäni rakastankin, myönnän sen kuormittavuuden. Melu ja jatkuva sosiaalisessa kontaktissa olo vie välillä mehut! Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen mahdollisuutta nollata itseni olemalla yksin. Mieluiten ihan hiljaisuudessa.

On todellinen onni, että Maajussi heittäytyi villiksi kolmisen vuotta sitten ja laajensi tiluksiaan naapurin puolelle. Ukkokultani on hyvin harkitseva ja kun "Teboilin parlamentti" vihjaisi perikunnan laittaneen naapuritalon maineen myyntiin asiaa pohdiskeltiin huolella. Investointi olisi kieltämättä iso. Mutta toisaalta metsässä ei raha menisi hukkaan ja vanhan asuinrakennuksen ja ulkorakennusten lisäksi kauppaan kuuluisi rantasauna. 

Kivenheiton päässä kotoa oleva rantamökki on ollut Maajussin pitkäaikainen haave. Kyllähän minullekin uimapaikka kelpasi ja kun  kävimme tutustumassa Ylätupaan henki vanhasta rakennuksesta rauha ja tuli olo, että täällä meidän pitääkin olla

Niin kaupat syntyivät ja Ylätupa lisukkeineen oli meidän 💝 tai no, virallisesti tietenkin Maajussin. 

Varsinkin keväänä jolloin Maajussi maakaupat teki Hanis-biitsi oli todella tärkeä pään kasassa pysymisessä! Silloin olin isompien lasten ryhmässä ja siellä oli kaikenlaista. Oli suorastaan elintärkeää, että pääsin iltaisin uimaan ja tuijottelemaan tyhjyyteen ilman, että kukaan tarvitsi minua. Ja mikäpä näitä maisemia on tuijotellessa 😍

Vaikka nyt asiat työn suhteen ovatkin ryhmän vaihdon jälkeen huomattavasti paremmin on Biitsi edelleen sielunmaisemani ja sinne rynnistän heti, kun se vain keväällä on mahdollista ja rantasaunakautta jatketaan niin pitkälle kuin vain säät syksyllä sallivat. Hanis-Biitsillä tätäkin nyt naputtelen lämpenevän kaminan naksuessa taustalla ja kiukaan lämmetessä seinän takana. Kullan huuhdontaan päästään, kunhan Maajussi iltatöiltä palajaa ja taidanpa Keiteleen aaltoihin myös pulahtaa illan aikana. Mutta nyt höpinät seis ja lisää puita kiukaan alle!

Terve poika

 Tänään tehtiin porukalla roadtrip noin 90km:n päähän Äänekoskelle Hiskinmäen eläinsairaalaan.

Rajaseudun uusin tulokas Rölli  käväisi sydäntutkimuksissa. 

Maaliskuun alussa pitkäaikainen kumppanimme Impi-neiti kirjaimellisesti kuihtui pois. Kilpirauhasen liikatoiminta vei muutenkin hoikan kissavanhuksen luurangon laihaksi eikä tehtävissä ollut kuin se suurin rakkauden teko. Oli aika päästää Impi sateenkaarisillalle. Suru oli suuri ja pitkän aikaa töistä tullessa odotin näkeväni korituolissa nukkujan- välillä tuntui kuin siinä olisi pieni hahmo ollutkin 💜

Impi oli puolivillistä pihakissan pennusta vähin erin kesytetty ja ainakin minulle oli selvää, että jos uusi kissa taloon otetaan se on rescue-taustainen.

Rajaseutu nyt vain on ihan hippurippusen syrjässä löytöeläintaloista ja ensikodeista. Sekä Kuopioon että Jyväskylään on noin 100km. Siitä huolimatta kesäkuussa näytti lupaavalta! Jyväskylässä olisi ollut pentukaksikko, joka mielestäni enteellisesti oli syntynyt Impin kuolinpäivänä.  Valitettavasti kahdesta finaaliin valitusta kotiehdokkaasta me olimme se, joka jäi lehdelle soittelemaan. Uskoin silti, että jossain vielä on se meille tarkoitettu kissa.

Heinäkuun lopulla Maajussin nuoruuden ystävän vaimo kysäisi, josko meille kelpaisi liioista kissakavereista ahdistuva ikäneito?  Lyhyen harkinnan jälkeen luvattiin neito ottaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän tarjosikin heidän navettakissaansa. Suloinen kuin mikä, mutta hirveän pahapäinen muiden urosten seurassa. Seurasi ankaraa pohdintaa useampi päivä. Toisaalta, mutta sitten taas toisaalta... sydämeni sykkii kuitenkin isoille pojille ja navettakissan tiesin kunnon äijäksi! Olinhan välillä ollut Maajussin mukana kissanruokintakeikoilla talonväen ollessa reissussa. Tiesin myös kissan olevan yltiöystävällinen, joten kyllä kiitos! Me otetaan Rölli-herra 💝

Elokuun alussa Rölli sitten pakkasi raapimispuunsa mukaan ja muutti viiden kilometrin takaa maakuntarajan tälle puolen.

Uuteen kotiin sopeutuminen sujui kuin tanssi ja yhteiselo lähti täydellisesti käyntiin. Koska herran tausta oli kauniisti sanottuna epämääräinen oli aiheellista käydä terveystarkastuksessa ja päivittämässä rokutukset ajan tasalle. Sillä kertaa ei mitään löytynytkään, mutta tehosterokotus-reissulla kuului voimakas sivuääni sydämestä. Sitä sitten ajeltiin tänään ultramaan.

Jälleen kerran saatiin kehuja käytöksestä! Pientä kiroilua lukuun ottamatta Rölli jaksoi tutkimukset hienosti! Röntgenissä saatiin kehuja molemmat 😃 hoitaja arveli minun olleen aiemminkin avustamassa röntgenkuvissa. Ei, en ole ollut, rakastan vain katsoa eläinlääkäriohjelmia.

Tutkimuksissa ei onneksi mitään hälyttävää löytynyt. Terve poika- toistaiseksi. Sydämen seinämän paksuus oli normaalin ylärajoilla, joten sitä pitää seurata. Kun kuitenkaan ei mitään oireita ole, edes mitään lääkitystä ei tarvita. 

Sen verran jännittävä reissu oli, että loppupäivä on mennyt vähän kaikilla voimia keräillessä ja herkutellessa. Herkut olemme kyllä nyt ansainneet!

 

I'll be back...

 ...ainakin luulisin niin. Keväällä laitoin facebookiin kuvan lukemastani kirjasta ja yksi kommentoijista kysyi onko minulla blogia. Vastasin ettei enää, mutta ajatus jäi hautumaan ja kun kirjastosta viime viikolla tarttui mukaan kirja, jonka päähenkilö bloggaa, tuli blogia ja blogimaailmaa suoranainen ikävä! Joten täällä ollaan 🥰 

Edellinen postaus on viiden vuoden takaa. Mikä on tässä välissä muuttunut? No ainakin paino (ylöspäin) ja nimettömään on tullut yksi sormus lisää. Mennä rytkäytettiin Maajussin kanssa naimisiin helmikuussa seurakunnan hääyö-tempauksessa. Edelleen työpaikka on päiväkoti ja 1-3vuotiaiden ryhmä. Tällä hetkellä todella nuori porukka! Nuorin hoidettava on 10kk eikä vanhimmatkaan ole lähelläkään kolmea ikävuotta. Ihan parasta porukkaa siis! Vaippaväki on todellakin se "minun juttuni" ❤️ 

Elämä mäen päällä maakuntarajalla kulkee omia uomiaan ja me Maajussin kanssa kellutaan siinä uomassa. Suurta säpinää ei ole, mutta ainakaan minä en tämän vauhdikkaampaa kaipaakaan. Itselle pitää jättää aikaa; neulomiselle, kirjoille ja kahdenkeskiselle yhdessä ololle. Ja ehkäpä nyt jälleen tälle blogille!