Tervetuloa vai tervemenoa?

 

Viikolla yhtenä päivänä oli työkavereiden kanssa kahvihuoneessa puhe siitä, ettei enää käydä kylässä niinkuin ennen vanhaan. 

Tottahan se on! Silloin kun olin lapsi/nuori saatettiin lähteä iltalypsyn jälkeen ajelemaan entisten naapureiden luo äidin kotikylälle. Eikä meillä edes ollut autoa ennen vuotta 1985! Zetorilla mennä körryytettiin 15-20km. Tai sitten meille tuli joku käymään. Eikä sitä pidetty minään ihmeenä eikä näytetty hapanta naamaa. Nykyään jos aikoo kyläillä asiasta vähintäänkin viesteillään etukäteen.

Kun nukkarin hiljaisuudessa vahdin  lasten unta, aloin miettimään milloin meillä on käynyt joku spontaanisti  ilman etukäteisilmoittelua? En muistanut. Useampi vuosi siitä on. Isän eläessä sitä tapahtui. Oli lapsuudesta asti yhtä pitänyt ukkoporukka, joka piipahti toistensa luona vähintään viikoittain. Joskus useamminkin. Isän serkku kyllä saatettiin ihan kutsumalla kutsua joskus. Oli tapana, että jos esimerkiksi paistoin verilettuja tai oli jotain vähän parempaa ruokaa niin isä soitti ja kutsui yksin elelevän serkkupojan syömään. Toki hän kävi meillä muutenkin 😊 Voi, nyt tuli ihan ikävä! Hän oli niin läheinen, kuin osa perhettä.

Rajaseudullakaan ei enää käy ketään. Toki työt tekevät sen, että emme välttämättä vierastulvaa kaipaakaan. Mutta naapurin lasten vierailuja kaipaan. Kun he olivat pienempiä he saattoivat kipaista pellon poikki meille leikkimään ja pelaamaan lautapelejä. Vaikka välillä olikin plääh-fiilis, kun ovella oli pikku-Duudsonit niin aina jälkikäteen oli hyvä olo. Ja ajattelin sen niin, että se pari tuntia minun viikonlopustani on loppujen lopuksi vain pieni hetki, jos siitä on iloa heille. Kun he kasvoivat vierailuista alettiin sopia etukäteen, koska useimmiten ne olivat leivontatreffejä. Vanhempi neideistä on innokas leipoja ja tarvittavien ainesten hankkimisen takia oli välttämätöntä viestitellä.

Nyt he ovat jo isoja. Vanhin jo opiskelemassa. Mutta jos jossain törmätään niin saatetaan rupatella pitkänkin aikaa. Kesällä nähdään useammin, koska yksi heidän  emolehmäryhmistään laiduntaa meidän pihapelloilla. 

Paukuttaa, paukuttaa, pakkanen paukuttaa

 Lastenlaulu Revontulitanssi alkaa noilla sanoilla. Realistiset sanat; pakkanen totisesti on tällä viikolla paukuttanut 🥶 alimmillaan mittari näytti -37,9 pakkasastetta. Melkoisen jähmeä oli Corolla sinä aamuna töihin lähtiessä tuntikausien lämmityksestä huolimatta. Täytyy myöntää, että mietin töihin lähtiessä onko lähtemisessä järkeä ja että jossain muussa maassa kuin Suomessa kaikki olisikin kiinni ja pysähdyksissä pakkasen takia.

Luojalle kiitos Maajussilla on ollut tällä viikolla vapaata! Muuten olisimme olleet ihmeessä lämmityksen kanssa. Vanhat rakennukset kun on, niin uuneja ja keskuslämmitystä saa lämmittää aamuin illoin. Onneksi on polttopuita mitä ottaa. Siitä kiitos Maajussille, joka puita syksyllä klapikoneella pienemmäksi louskutteli💕

Vaikka kylmää onkin, niin nyt kun aurinko on jo palannut joululomalta ei voi kieltää etteivätkö kirkkaat pakkaspäivät ole kauniita. Joulukuun lauhojen lumisadepäivien puihin jättämä lumi tekee maisemasta suorastaan satumaisen.

Luonnollisestikaan töissä ei olla ulos päästy tulipalopakkasilla. Pakkasta on kyllä hyödynnetty tekemällä jäätaidetta jääpalamuottien ja maitopurkkien avulla. Itselle jatkuva sisällä olo on ollut vaikeaa. Normaalisti kun ulkona ollaan kaksi kertaa päivässä ja tarvitsen päivittäisen happiannokseni. Pakko on ollut iltaisin edes vähän ulos päästä. Muuten menisi järki!

Myös kotosalla ollessa on tullut jäiden kanssa leikittyä. 

Katoavaa kauneutta toki, mutta mitäs se haittaa. Pääasia että saa tuusata omiaan vähän aikaa. Rentouttaa kovasti arjen keskellä!

Uusi vuosi, vanha Reppanainen?

 

Siellä se vuosi 2024 kurkistelee vastarannalla! Mitä tuonee tullessaan?

Keskiyöllä päättynyt vuosi oli monessakin suhteessa mieliinjäävä; mentiin naimisiin, täytin 50v (herrajumala!) Ja töissäkin tapahtui muutoksia parin työkaverin eläköitymisen myötä. Ja vuosi sitten uutta vuotta oli vielä vastaanottamassa ikäneito Impi. Meidän pikkusilakka 😻

Maaliskuussa oli luopumisen aika, kun ennestään hentoinen kissa kuihtui olemattomiin. Pitkän aikaa töistä tullessa katse haki olokammarin korituolista kissaa. Täytyy myöntää, että välillä olin jopa kuulevinani tassujen äänen ja harmaan vilahduksen näkökentän laidalla.

Elokuussa sitten haettiin Rölli meille. Varsinkin nyt, kun elohopea on painunut reippaasti alle kahdenkymmenen olemme puhuneet miten hyvä "pojan" nyt on. Navetassa olisi melkoisen kylmät oltavat tällä kelillä!

Uusi vuosi otettiin vastaan ihan kotosalla omalla porukalla; minä, Maajussi ja Pikkukälynen. Meille uudenvuodenaatto on myös kihlauksen vuosipäivä. Ihan käytiin sen kunniaksi ulkona syömässä. Siis paikalliselta grilliltä haettiin annokset kauppareissulla 😉 yöllä sitten saunan ja yöpalan jälkeen pikkuinen yhden padan ja kahden raketin ilotulitus. Se riittää meille.

Uuden vuoden lupauksia en ole pitänyt tapoinani tehdä. Pari toivetta voisin kyllä esittää? Jospa tuleva vuosi toisi mukanaan ihan perusarkea ilman suuria kriisejä meille tai läheisillemme. Jospa vältyttäisiin kovin monilta hautajaisilta- tuttavapiiriin kuuluu monta iäkästä ihmistä. Ja jos vielä saa kolmannen toiveen esittää, niin lisää mielenrauhaa kiitos❣️ Paljon olen tunnetaidoista itsekin oppinut tahkotessani niitä pikkuihmisten kanssa, mutta paljon voisin vielä oppia sillä saralla! Valitettavasti. Täysin zen en tule koskaan olemaan, se vaatisi aivojen vaihdon. Mutta jos vähän tasaisempaa mielenmaisemaa saisi?