Kuulumisia

 Pöllönen eilen komensi kirjoittelemaan kuulumisia, kun kommentoin hänen kirjablogiinsa. Juu, blogin päivittäminen on jäänyt. Suurelta osin sen takia, että kännykällä kirjoittaminen on hieman vaikeaa. Bluetooth-näppäimistöni ei enää jostain syystä yhdisty puhelimeen ja jopa minun töpösormilla näppäilyvirheitä tulee mahdottomasti kännykällä! Ärsyttää sitten jatkuvasti korjailla virheitä. Toinen syy Pesän hiljaiseloon on se, että me vietetään mahdottoman tylsää elämää! Vaikea tästä on repiä raflaavia otsikoita 😉

Joulu joka tapauksessa on ohi taas tältä vuodelta. Ja jälleen kerran mietin, enkö minä koskaan opi? Luultavasti en. Joka vuosi päätän jo hyvissä ajoin alkusyksystä, että tänä vuonna otan joulun ja siihen valmistautumisen rennosti. Ja kuinkas sitten kävikään? Tänä vuonna joulun aika oli aivan megalomaanisen stressaava ja suurimman osan aikaa olin sisältä kireä kuin viulun kieli! 

Maajussi oli tämän joulun töissä ja otin aattoillan aikataulusta aivan jäätävät paineet. Miehen ON pakko päästä ajoissa nukkumaan, että jaksaa aamulla kömpiä töihin!! Joten olin päässäni laatinut hienon suunnitelman mihin aikaan viimeistään pitää aattoillan huipentua. No eihän se tietenkään niin mennyt 😂 kälyillä on oma rytminsä, joten hienot aikatauluni  räjähtivät palasiksi viimeistään jouluaterialla. Nukkumaan päästiin loppujen lopuksi hieman ennen puolta yötä- niinkuin tavallisestikin, vaikka kuinka joulusauna ym.oli normaalia aikaisemmin. Mutta ehkä ensi vuonna? Tai sitten minun vain pitää yrittää sopeutua muiden rytmiin... se tosin vaatisi vähintäänkin aivojen vaihdon tai purkillisen rauhoittavia. 

Onneksi minulla on kotikoti, mihin "paeta" lämmittämään tulisijoja ja nollaamaan aivojaan. Muutama tunti omissa oloissaan hiljaisuudessa ja jälleen jaksan olla ehtoisa emäntä.  Tai ainakin olla toisten seurassa. Tosin olen koettanut antaa kälyilleni aikaa olla Maajussin kanssa ja myös toistensa seurassa. Sisarussuhteet kun saattavat välillä olla monimutkaisia ja vaatia huolenpitoa pysyäkseen kunnossa.
 

Tunnetko?

 Puuh, takana väsyttävä viikko. Oli vanhempainilta, joka venytti työpäivää ja viikkoon sisältyi kaksi aamuvuoroa. Aikaiset heräämiset eivät oikein ole se minun juttu. Varsinkaan kun sitä kelloa pitää alkaa kyttäämään tuntikausia ennen heräämistä 🤬 ikinä en ole pommiin nukkunut, mutta takaraivossa on silti alitajuinen pelko siitä, että niin kävisi. Niinpä eilis"iltana olo oli hailakka, ikäänkuin hieman surumielinen rankan viikon jäljiltä.

Osittain hailakkuus kyllä johtui siitä, että vietin iltani lukien Liina Putkosen kirjaa Varastettujen hetkien puutarha. Kirjasta enemmän tuolla kirjablogin puolella. 

Mutta siis, kirjan loppu on haikea ja se tarttui. Mitä vanhemmaksi tulen, niin sen vahvemmin koen lukemani ja näkemäni. Toki aina olen uppoutunut syvälle tarinoiden maailmaan. 

Onneksi työn puolesta on tullut viime vuosina tahkottua tunnetaitoja, joten osaan jo erottaa muualta imuroidut tunnetilat oikeista tunteista. Ainakin valveilla 🫣 ennen nukkumaan menoa katsottu riitaisa tv-ohjelma tai ahdistava kirja seuraa kyllä tunnetasolla usein uneen. Tästä syystä välttelen mm.Midsomerin murhia. Sarja kun tulee sunnuntai-iltaisin loppuen klo.22.00. Olen huomannut, että seuraava yö on "tunkkainen" ja riitaisa. Midsomerin kreivikunta kun ei sarjan perusteella ole mikään parisuhdeparatiisi naapurisovusta puhumattakaan 😃 

Toisaalta myös positiiviset tunteet tarttuvat helposti. Viime talvena Maajussin ollessa välillä töissä yli 70km:n päässä lohdutin itseäni katsomalla Hakekaa kätilö-sarjaa. Liikutuksen kyyneleet ja sarjan lämmin tunnelma lämmittävät viluisen sydämen.

Kissan päiviä

 Hei vaan kaikille karvoihin katsomatta! Minä olen Rölli ja ajattelin vähän kertoilla elämänmuutoksestani, kun emäntä niin sopivasti jätti puhelimensa ulottuvilleni.

Nuoruuteni vietin tuossa naapurissa. Ihan ok paikka, mutta siellä oli koiria. Ihan liikaa koiria! Ei sitä räksytystä kestänyt korvat eikä sielu. Niinpä otin jalat alleni ja taivalsin muualle. Löysinkin itselleni sopivan paikan; mukava talonväki ja vähän Lapin lehmiä navetassa. Ai että niiden maito oli herkullista! Rasvaisena se hyväili sisuskaluja aina kun sitä sai. 

Tässäkin paratiisissa oli käärmeensä. En ollut ainoa, joka oli tiensä sinne osannut. En ole oikein tiimipelaaja, enemmänkin yksinäinen susi. Varsinkin yhden Maunon pullea naama ärsytti aivan erityisesti! Sille tuli näytettyä kaapin paikka monta kertaa.

 Tappelu vaan on semmoista hommaa, ettei siitä kaksijalkaiset tykkää. Huomasinkin joutuvani kokonaan navettakissaksi. Niin kauan se menetteli, kun navetassa oli niitä lehmiä. Mutta kun viimeisetkin alkuperäisrodun edustajat muuttivat muualle, kävi navetta kolkoksi asuinpaikaksi. Olihan siellä jonkinlainen lämpö päällä, ettei vesijohdot jäädy, mutta kyllä talvisaikaan rupesi vilu kapajamaan. Se nyt kuitenkin oli minun elämääni, enkä muuta osannut kaivata. 

Lähes päivälleen vuosi sitten olin pyhittämässä lepopäivää konehallilla, kun heräsin isännän ääneen. Pihassa huuteli minua. Vähän se ärsytti herätä kesken unien, mutta olihan se lähdettävä katsomaan mikä on. Tiedä vaikka olisi isäntä kalassa käynyt.

Ei ollut pihassa kalaherkkuja. Oli kaksi ihmistä isännän seurassa, mies ja nainen. Kyllä minä ne ulkonäöltä tiesin. Kävivät joskus antamassa ruokaa, jos isäntäväki oli reissussa. Pihamaalla oli myös kantokoppa ja sinne jouduin ennen kuin ehdin miau sanoa! Isäntä sanoi Hei nyt sitten Rölli ja käski olla kunnolla. Ei se sitä ikinä olisi myöntänyt, mutta äänestä kuuli, että oli vähän liikuttunutkin.

Koppa nostettiin ilmaan ja kannettiin autoon. Se nainen istui kopan viereen takapenkille ja sitten mentiin! Vaikea arvioida etäisyyksiä ja suuntaa, kun on kantokopassa, mutta ei se matka kohtuuttoman pitkälle tuntunut. Sitten auto pysähtyi ja koppa kannettiin sisälle. 

Ensimmäiseksi haistoin ruuan, kun luukku avattiin. OIKEAN kissanruuan tuoksun. Navetassa olin sitä herkkua harvemmin saanut. Yleensä ruokana oli kissan kuivanappuloita ja koiranmakkaraa. 

Kylläpä maistuikin! Vesikuppi oli myös, joten oli paikka mikä hyvänsä, niin ainakin tarjoilu pelasi.

Päätin katsastaa myös muut huoneet, kun kerran ovet olivat auki ja vapaa pääsy kaikkialle.

Eteisaulasta pääsi huoneeseen, jossa oli sänky ja ikkunan edessä kiipelyteline. Kätevä paikka. Ei ollut paljon maisemia pystynyt ihailemaan autossa, joten kiipesin katsomaan ikkunasta minkälaiseen ympäristöön olin tullut.

Vähän jännitti, kun en tiennyt missä olin. Niinpä ulos ei todellakaan tehnyt mieli. Onneksi eteisestä löytyi hiekkalaatikko, joten ei sinne ulos edes tarvinnut haikailla.

Ei minun tehnyt mieli ulos moneen päivään. Olen pohjimmiltani herkkä tyyppi, vaikka tappelijan maineessa olenkin. Onneksi kukaan ei ulos pakottanut ja vähin erin uskaltauduin raittiiseen ilmaan. Yksin minun ei annettu mennä. Se naispuolinen kaksijalka oli hommannut valjaat ja hihnan. Ei valjaissa ulkoilu minun miehisyyttä syönyt. Parempi kulkea yhdessä, turvallisempaa sillä tavoin. 

Syksy kului. Kotoutuminen tänne oli tosi helppoa. Miksei olisi ollut? Sain olla lämpimässä asuintiloissa; kiivetä vaikka ihmisen päälle nukkumaan jos huvitti! Ruoka oli laadukasta ja sitä riitti. Ja varsinkin se naisihminen oli naurettavan helppo kietoa tassun ympärille 😹 vaikka jos rehellisiä ollaan, niin enpä ole varma kumpi tässä on toisensa tassun/sormensa ympärille kietonut. Minusta on vuoden mittaan kehkeytynyt varsinainen mammanpoika. 

Eläinlääkärireissuista en ole niin perustanut. Niitä ei koskaan entisessä paikassa ollut!  Mutta toisaalta eipä ole sitten syksyn jälkeen korvatkaan olleet kipeänä ja nyt on rokotukset kunnossa sekä tunnistesiru nahkan alla. Sydäntä tarkkaillaan; sieltä löytyi sivuääni. Mutta kenelläpä ei jotain vaivaa olisi tässä iässä. Ihmisen iässä taitaisin olla kahdeksankymppinen.

En olisi osannut edes kuvitella vuosi sitten konehallilta herätessä miten voi kissan elämä muuttua 💞  vuosi on ollut elämäni paras! Olen puhjennut kukkaan; turkki on tuuhea ja suorastaan silkkinen ja päivittäin intoudun leikkimään kuin nuori kolli. Ja näitä ihmisiä rakastan ❣️ Tiedän heidän olevan puolellani joka tilanteessa ja heihin voin luottaa ehdoitta. Tämä jos mikä on kissan elämää! 

Hevari humputtelee

 Suurin osa lukijoista tietänee, että maalla asutaan 😃 aiemmin Maajussi viljeli luomuviljaa, mutta luomun vaatima paperinpyöritys ja palkkatyön yhdistäminen peltohommiin oli sen verran hankalaa, että jo useamman vuoden pellot ovat olleet vuokralla. Ensimmäisenä vuotena pihapelloilla oli viljaa ja hernettä; sen jälkeen naapurin mustat möröt ovat laiduntaneet pihan ympärillä. Naapurissa kun kasvaa  Aberdeen Angus-lihakarjaa.

Yleensä yhteiselo on sujunut ongelmitta. Mitä nyt joskus on tienvarsipuskat ottaneet osumaa ryhmän vaihtaessa lohkoa.

Tänä kesänä saamme nauttia naapurin vanhimman siitossonnin ja hänen haareminsa seurasta. Herra on sellainen käheä, möreä-ääninen örinähevari. Äänekkäämpi kuin edeltäjänsä.

Illalla hieman ennen puolta yötä herättiin outoon jyminään. Jaa, ukkonenkos se? Ei vaan kammarin ikkunan alla laiduntava lauma juoksee aidan varressa hulluna! Mutta miksi?! 

Ikkunasta kuikuileva Maajussi havahtui siihen, että vouhottavasta mustasta massasta puuttuu jotain. Missäs se sonni on??? Muorin kammarin ikkunasta katsominen antoi vastauksen kysymykseen. Sonni seisoo takapihalla koristeomenapuun alla! 

Hieman kävi kylmät kun minäkin uteliaisuuttani vääntäydyin tuvan ikkunaan. Sonni oli kiertänyt keskelle pihaa- pihaa jossa on kolme autoa ja mm.isävainaan puutarhajyrsin. Ettei nyt vaan kävis mitään? Onneksi Herraa ei kulkuneuvot kiinnostaneet. Suuntana oli aitan takana oleva laidun. Aidan taakse jääneitä lehmiä sen sijaan kiinnosti kovasti mihinkäs se isäntä joutui? Ja kohta oli myös osa emolehmistä aidan väärällä puolella!  

Sonnista ehkä olisimme selviytyneet, mutta puolikas lauma oli jo liian kova pala purtavaksi. Niinpä Maajussin epäkiitollinen tehtävä oli soittaa naapuriin puhelu, jota kukaan eläimiä kasvattava ei halua yöllä saada. Koska vapauden makuun päässyt nautaporukka on haasteellinen ohjattava joutui Maajussi jäämään ulos auttamaan naapurin miesväkeä. Minä olin sen verran hemmoteltu prinsessa, että pysyin sisällä... emolehmät olivatkin menneet ihan suosiolla takaisin vasikoidensa luo, mutta sonnia ei sähköaitaus ollut pahemmin kiinnostanut- vaikka lohkolla onkin keväällä kylvettyä heinää yllin kyllin.  Oli ollut työn takana saada se takaisin sinne minne pitääkin. 

Kun käytin Röllin ulkona neljän maissa Sonni nujasti aitauksen yläpäässä. Aikamoisen kuopan se on saanut kaivettua puskemalla ja kuopimalla parissa päivässä.

Harmi vaan, että kuoppa ilmeisesti on niin lähellä aitaa, että siitä suurempikin poika pyörähtää näppärästi vapauteen. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun Maajussi heräsi viiden maissa ja mutusteli aamupalaansa, herätti sonnin ääni hänessä suurta ihmetystä. Mörinä kun  kuului aitan takaa, missä ei pitäisi ketään olla. Mutta siellähän sitä taas oltiin muutaman mukaan lähteneen daamin kanssa 🐃 naapurin isäntä oli ollut unenpöpperöinen eikä mitenkään kasvattiinsa tyytyväinen  saadessaan samana yönä jo toisen puhelun suuren seikkailijan edesottamuksista.

Tästä draamasta minä olin autuaan tietämätön. Hieman kyllä ihmettelin hiljaisuutta, kun Rölli vaati päästä ulos ennen kuutta. Sonni oli joutunut pihatarhaan miettimään tekosiaan ja muu lauma siirretty kauemmas metsänreunaan. Eikä onneksi meidän pihakaan kärsinyt vaurioita muutamaa puutarhassa olevaa paskaa ja lukuisia sorkanjälkiä lukuunottamatta. 

Kesällä kerran

 Aikoinaan Jörn Donner hoki telkkarissa, että lukeminen kannattaa aina. Kirjoja Donner tarkoitti, mutta joskus on ihan sivistävää lukea lehtiäkin- jopa naistenlehtiä.

Reilu vuosi sitten silmiin sattui Kodin Kuvalehden juttu näyttelijä Juha Variksesta ja hänen lapsuuden maisemiinsa perustamasta kesäteatterista. Olin kyllä tiennyt Variksen olevan Viitasaarelta, mutta mistään Löytänän kesäteatterista en ollut koskaan kuullutkaan.

 Joku kesäteatteriesitys on kuulunut perinteisesti suvihuvituksiimme ja jos neljänkymmenen kilometrin päästä kerran löytyy ammattinäyttelijöiden tekemää teatteria, niin tottahan tilaisuus pitää käyttää hyödyksi. Sitäpaitsi olen aina tykännyt Juha Variksesta näyttelijänä.

Viime kesän esitys oli Mika Waltarin kirjoittama Myöhästynyt hääyö.

 Menimme, katsoimme, nautimme ja nauroimme. Ja päätimme tulla toistekin.

Eilen oli sitten se hetki, kun Löytänälle uudestaan suunnistimme. Tämän vuoden esitys oli vanha kansannäytelmä Suutari Vilihunen- ja ei, nimessä ei ole kirjoitusvirhettä! Suutari on savolainen, joten hän ei ole Vilhunen vaan Vilihunen 😉

Pääosassa suutarina 35-vuotistaitelijajuhlaansa viettävä Varis, hänen pohjalaisena vaimonaan Pirjo Määttä ja muissa rooleissa Variksen vaimo Helena Vierikko ja Määtän puoliso Heikki Pitkänen. Kaikki kansallisteatterin näyttelijöitä.

Sää ei mitenkään suosinut, tuuli lähes myrskyisästi ja vettäkin tihuutteli. Itseasiassa koko aamun kyttäsin teatterin facebook-sivuja peruutuksen pelossa. Niin kovaa ei sentään tuullut onneksi, että esitys olisi jouduttu perumaan. Näyttämön takana järvellä oli kyllä vaahtopäitä koko esityksen ajan. 

Tuo miljöö muuten on yksi lisäplussa Löytänän kesäteatterille! Mikä voisikaan olla suomalaisempaa, kuin sinisenä päilyvä järvenselkä? 

Kuva viime kesältä, jolloin paistoi aurinko näytöksen aikana.

Suutari Vilihunen oli hauska ja ihanalla tavalla vanhanaikainen näytelmä! Tykkään siitä, että näytelmät Löytänällä valitaan "listan" ulkopuolelta ja uskalletaan esittää yleisölle hieman tuntemattomampia näytelmiä. Toki tähän varmaan vaikuttaa työryhmän koko; neljä näyttelijää.

Juha Varis palkittiin tänä vuonna ensi-illan yhteydessä Vuoden maaseutukasvo-palkinnolla ja myös Viitasaarelainen kotiseututeko-kunniakirjalla. 

On aivan ihanaa, ettei hän ole unohtanut juuriaan vaan on päättänyt nostaa kotikyläänsä maailmankartalle ja tuonut uutta virtaa koko kyläyhteisölle. Kylätaloa on korjattu, väliaikapuffetti tuo roposia kyläyhdistyksen kassaan ja kylä tulee tunnetuksi laajemminkin. Väliaikapuffetin pullat ovat elämys sinänsä 😋 uunituoreita, suussa sulavia ja pumpulin pehmeitä! Eikä kooltaankaan mitään miniatyyrejä! 

Pitkästä aikaa

Onpas viime kerrasta kulunut paljon aikaa! Tervehdys kaikille, jotka ovat jaksaneet paluutani odottaa.

Jotenkin vain..en tiedä. Jotenkin nyt kevään aikana on ollut veto pois. Työpäivien jälkeen olen ollut ihan rättipoikki enkä ole saanut tartuttua mihinkään. Monta kertaa olen kyllä kirjoittamista miettinyt, mutta ihan vielä laitteet eivät toimi ajatuksen voimalla.

Mutta nyt on loma ja toivottavasti energiat loman myötä palautuvat!

Juhannuksen vietimme ihan kahdestaan. Hyvää ruokaa (Maajussi on loistava grillaaja!) kahdenkeskistä aikaa ja juhannussauna Hanis-Biitsillä, mitä sitä ihminen muuta kaipaa.

Nolottaa melkein sanoa, että kuvassa on elämäni toinen vasta 🍃 isä oli intohimoinen saunoja, joten tyttären ei tarvinnut vastan tekoon kajota. Muutamana Juhannuksena juhannusvasta on ostettu paikallisesta kukkakaupasta, mutta ne ovat olleet lähinnä kukkakimpun kokoisia. Ja isä-Maurin vastoihin tottuneelle se ei oikein riitä. Niinpä viime kesänä viisikymppinen lapsonen vyötti kupeensa ja painui koivikkoon itikoiden seuraksi. Lopputulos oli ihan kylvettävä, joten uusin urotekoni tänäkin Juhannuksena 😊 täytyy myöntää, että sen verran lintsaan, että pannat otan kotikodin saunan eteiseen jääneistä isän tekemistä vastoista. Vielä ei rohkeus riitä pannan tekoon itse. Mutta ehkä joku päivä...

Pakenin hellettä hetkeksi ylätuvalle, joka tuli Maajussille samassa metsäkaupassa kuin Hanis-Biitsi. Talo on kalliolla, joten täällä on ihanan viileää! En ole koskaan ollut helleihmisiä. 

Ylätuvalla aika on pysähtynyt jonnekin seitsemänkymmentäluvulle. Verhot, lamput ja koko miljöö henkii mennyttä aikaa. Ehkä siitä johtuu seesteisyys mikä täällä ollessa tulee? 

Sohvalla kassissa odottava feelgood-pokkari laulelee seireenilaulua, joten tällä kertaa heihei! Ja lupaan, että kirjoitan hieman useammin.

Myrskyluodolla

 

Tämä lopuillaan oleva viikko on ollut minulle lomaviikko. Naapuripitäjässä puolestaan on vietetty Viitasaaren elokuvaviikkoa, joka perinteisesti juhlistaa uusia kotimaisia elokuvia. Tokihan elokuvaviikon tarjonta on hyödynnetty aina kun se on mahdollista ja sopivaa nähtävää on ollut. Muutoin ei noin lähelle elävät kuvat tule. Onpa elokuvaviikolla näppinsä pelissä meidän suhteemme alkamisessakin. Matkasta katsomaan Rööperiä viisitoista vuotta sitten kaikki alkoi.

Nyt siis oli minulla lomaviikko ja Maajussilla vielä sairaslomaa. Ei siis työesteitä elokuvareissulle! Tämän viikon pakkasten ansiosta jäätiekin oli käytössä, mikä lyhentää matkaa ihan mukavasti. Monta kertaa viikon mittaan varmistelen kestääkö Maajussin selkä lähes kolmen tunnin istumisen? Vastaus oli joka kerta, kyllä minä istumaan pystyn. Niinpä popsuttelin perjantaiaamuna popcorneja evääksi; pakkasin ne, vichypullon ja lisäpehmusteeksi Maajussille istuintyynyn ja suuntasimme kohti Viitasaarta.

Tarinana Myrskyluodon Maija on tuttu. Kirjasarjan olen lukenut. TV-sarjaa en sen sijaan ole katsonut. Olin silloin sen verran nuori, ettei aihe kiinnostanut. Tiesin siis kirjojen perusteella,että nenäliinapaketille olisi käyttöä!

Ja olihan sille. Nessuja tarvittiin molemmat, minä toki enemmän. Olen semmoinen itkijä, ettei siihen paljoa tarvita, kun sadekuuro iskee! 

Erilainen elokuva oli kuin muistikuvani kirjoista. Oolannin sodalle oli elokuvassa varattu yllättävän paljon aikaa. Kirjoista en sotaa niin muista. 

Alussa jännitin pääparin puheenparren puolesta. Molemmat pääosan esittäjät ovat ruotsalaisia, mutta hyvin oli Ahvenanmaan murre hallussa! Pidin myös siitä, että pääosan esittäjät oli saatu näyttämään sopivasti tavallisilta. Heidät pystyi hyvin kuvittelemaan kovaan elämään tuulen pieksämällä kalliolla. 

Elokuvan yksi pääosan esittäjistä oli Ahvenanmaan karu luonto. Nautin kallioiden ja tyrskyjen katselusta täysin rinnoin! Ja kyllähän me elokuvasta muutenkin nautittiin! Kokemus oli sen verran voimakas, että hetki kesti ennen kuin täysin palasin 1800-luvulta tähän päivään! 

Ja pisteenä Iin päällä, pääsin ulkoiluttamaan uutta pääpantaani ensimmäistä kertaa 🥰

Lomaviikon tuotoksia. Lankana akryylilanka, ettei kutita otsaa. 

 

Valoa kohti

 

Niin meni maaliskuu. Kivun ja unettomien öiden kuukausi.

Jo aiemmin selkäänsä vähän valitellut Maajussi nitkautti selkänsä töissä rehusiiloon könytessään heti kuun alussa. Se lauantai sitten harrastettiin lähiseutumatkailua niin, että Pissiksen matkamittariin kertyi 200km 🫣

Selväähän oli, ettei miehestä iltanavetalle enää ollut, kun hädintuskin kärsi liikkua huoneesta toiseen ja vasen jalka oli voimattoman tuntuinen. Viikonloppupäivystys on reilun kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pielavedellä, joten sinne siis sairaslomaa ja kipulääkkeitä hakemaan. Sairasloma saatiin, mutta apteekin edessä odotti epämieluisa yllätys- apteekki sulkee ovensa lauantaisin klo.14.00. Mitäs se kello? Jaa, puoli kolme. Mitäs nyt tehdään? Minulla tunnetusti on "vilkkaat aivot", joten ehdin kelata hetkessä mielessäni kaikki lähiseudun apteekit. Viitasaari! Sinne! Maajussi nauroi, että nastat rapisi asfaltilla, kun lähdettiin niin nopeasti Pielaveden apteekin edestä 😅

Viitasaarelta kipulääkkeet sitten saatiin, mutta arjen tullen miehellä oli uusi lääkärikeikka. Useampikin. Kipu säteili jalkaan sen verran kovana, ettei sopivaa lääkitystä meinannut löytyä millään.  Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat hyvin hankalia. Varsinkin yöt. Ei paljon nukuttu kumpikaan. Tokihan meiltä huoneita löytyisi nukkumiseen. Voisi jopa vetäytyä kokonaan eri huusholliin. Mutta kokemuksesta tiedän, että välilevyn pullistuma voi yht'äkkiä siepata pienestä liikkeestä niin, että olet täysin liikuntakyvytön. En minä miestä yksin uskaltanut jättää. Enkä kyllä olisi hennonutkaan. Kivuissa valvottu yö on vielä pidempi yksin. Vaikka en voinutkaan tehdä muuta kuin olla läsnä, välillä vähän silittää käsivarresta ja etsiä tyynyjä minkä avulla olisi ollut edes vähän siedettävämmät oltavat. 

Nyt onneksi on jo parempi tilanne. Hermokipulääkkeen ja fysioterapian ansiosta olen saanut Kultani takaisin ❤️ kipuja ei juurikaan ole. Toki sairasloma vielä jatkuu, koska esim.kyykystä ylös pääseminen on ilman tukea mahdotonta. Mutta nyt mies jo pystyy ajamaan autoa itse ja puuhailemaan kotiaskareita. 

Vähitellen arki palaa normaaliksi Rajaseudulla ja nyt sitä arkea taas osaa arvostaa ihan eri tavalla. 

Ps: Tämän postauksen kirjoittamiseen on Maajussin lupa 😊 enhän minä muuten kenenkään terveydestä höpise.

Vuosipäivä

 Tänään on 23.2.2024. Vuosi sitten oli 23.2.23 ja kotikirkossamme aivan uusi tapahtuma- Hääyö.

 Kun pitäjässä on asukkaita reilut 2000,joista suurin osa eläkeläisiä, voi sanoa kolmen vihkiparin olevan erittäin hyvä saavutus! Me olimme pareista keskimmäinen. Puoli kahdeksalta illalla alkoivat urut pauhata Akselin&Elinan häävalssia ja sydämet pamppaillen astelimme alttaria kohti. Ikimuistoinen hetki! Ja iltahämyssä kirkko oli niin kovin kaunis 💕 

Olo oli vähän epätodellinenkin. Ihanko oikeasti nyt ollaan tässä? Vaikka yhteisiä vuosia oli takana jo 13, aiheutti naimisiin meno välillä suoranaista pelkoa minussa. Vaikka erittäin hyvin tiedän, ettei Maajussi ole minnekään katoamassa, silti se pieni ääni sisällä jankutti, että hulluhan se on jos se sinut huolii.  No, niin se vain Maajussi sanoi Tahdon ja suudella moiskautti 🥰 Elämäni rakkaus, jonka kanssa yhteiseloon olen hyvin sitoutunut.

Loppuun vielä hääpäivän kunniaksi satu, jonka olen Maajussille kirjoittanut 2010. 

SATU PRINSSISTÄ JA PEIKOSTA

Olipa kerran, ei kovinkaan kauan aikaa sitten, komea prinssi joka eleli kuningatar-äidin kanssa vanhassa linnassa. Prinssi oli jo kauan toivonut löytävänsä rinnalleen puolison. Mutta puolison löytäminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Prinssi oli ujo ja prinssin tapaamat prinsessat tuntuivat kovin vaikeasti lähestyttäviltä. Prinssi alkoi jo luopua toivosta ja valmistautui elämään yksin koko loppuelämänsä.

Eräänä päivänä linnan pihaan tulla tupsahti peikkotyttö. Prinssi seurasi hämmästyneenä tytön touhuja.Peikkotyttö oli erilainen kuin kukaan prinssin tapaamista hienoista prinsessoista. Peikko paijasi linnan pihan kissoja, silitteli lehmät ja- herrantähden- kävi taputtamassa traktoriakin! Olihan prinssi ennenkin peikkotytön nähnyt, mutta ei koskaan näin läheltä. Prinssi katsoi tyttöä tarkemmin. Eiväthän peikot kauniita ole, ei tämäkään tyttö, mutta jotain hänessä oli. Prinssi katsoi uudelleen peikkoon päin. Oikeastaan pisamat näyttivät hauskoilta, varsinkin kun peikkotyttö nauroi. Näytti kuin pisamat olisivat pompahdelleen peikon pottunokan kahta puolta. Hieman pyöreäkin peikko oli, mutta se sai hänet vain näyttämään pehmeältä. Prinssi päätti tutustua peikkoon paremmin.

Alussa tyttö oli epäluuloinen. Hän tunsi olevansa omiensakin parissa Sassenach- muukalainen- eikä ollut oppinut luottamaan keneenkään.Eikä peikko tajunnut miksi komea prinssi haluaisi viettää aikaansa pienen pörröisen peikon seurassa. Peikko vetäytyi ja murisi prinssille, mutta vähitellen viikkojen ja kuukausien vieriessä prinssi sai peikon kesyyntymään. Peikko oppi ettei prinssi haluaisi satuttaa häntä. Peikko ei myöskään voinut vastustaa voimakasta vetoa jota hän tunsi prinssiä kohtaan. Tuntui kuin hänen ja prinssin välissä olisi näkymätön köysi joka sitoisi heidät toisiinsa.Mitä paremmin prinssi peikkoon tutustui, sitä enemmän hän alkoi tytöstä pitää. Prinssin elämä oli ollut hiljaista ja peikko toi siihen väriä höpinöillään ja touhuillaan.

 Linnan ympärillä oli paljon maata, jota prinssi viljeli. Niinpä hän teki joka vuosi vaivalloisen matkan näyttelyyn joka esitteli maanviljelyksen uusia tuulia ja tarjosi samalla paljon muutakin viihdykettä. Prinssi päätti pyytää peikkotyttöä mukaansa. Ei hän kylläkään uskonut että tyttö lähtisi - yksikään prinsessa ei olisi lähtenyt. Mutta prinssin hämmästykseksi tyttö suostui. Se oli yksi parhaista päivistä prinssin tähän astisessa elämässä! Siihen asti prinssi oli tehnyt näyttelymatkat yleensä erään naapurivaltion prinssin kanssa. Häneen verrattuna peikko oli hyvin erilaista seuraa. Prinssi katseli vierellään vaunuissa istuvaa väsynyttä ja hikistä peikkoa ja mietti miten hauskaa olisi jos samanlaisia päiviä tulisi lisää. Syksyn ja talven mittaan prinssi piti yhä tiiviimmin yhteyttä peikkoon. Peikko janosi tarinoita kyltymättömällä himolla, joten prinssi vei hänet hienoon teatteriin. Kun peikko kipitti prinssin vankkureihin, prinssi hämmästyi kovin. Peikko oli sukinut häntänsä ja otsatupsukkansa ja vyöttänyt ylleen joulunpunaisen kankaan.Hänhän näytti lähestulkoon sievälle! Prinssi nautti peikon reaktioista teatterissa. Tyttö eli silmät suurina täysillä mukana musikaalin vaiheissa. Prinssi päätti ottaa peikon mukaansa naapurivaltakuntaan heti kun siellä esitettäisiin eläviä kuvia. Olisi ihanaa saada peikko uudelleen haltioitumaan samalla tavalla!  Kun prinssi pysähtyi miettimään niin hän halusi ilahduttaa peikkoa kaikin mahdollisin tavoin. Itseasiassa hän halusi viettää peikon kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista - hän taisi olla korviaan myöten ihastunut tuohon kummalliseen pikku-otukseen!

Eräänä kevät-talven iltana tuo elokuvailta sitten tuli. Molemmat odottivat iltaa sydämet pamppaillen ja illan päätteeksi prinssi ja peikko suutelivat. Sinä iltana prinssi ei saanut unta vaan valvoi myöhään yöhön ajatusten poukkoillessa vauhkoina pään sisäpuolella. Peikko oli tuntunut prinssin sylissä juuri sellaiselta mitä prinssi oli kuvitellutkin- lämpimälle ja pehmoiselle. Prinssi olisi halunnut suudella peikkotyttöä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen! Hieman punastuen prinssi ajatteli että haluaisi tehdä peikkotytölle paljon paljon muutakin kuin vain suudella. Onneksi kevään ja kesän mittaan prinssille tuli hyvin monta tilaisuutta peikon suutelemiseen - ja myös kaikkeen muuhun mistä prinssi oli yön pimeinä hetkinä haaveillut. Prinssin ihmeeksi ja ihastukseksi peikko oli myös rakkaudessa samanlainen luonnonlapsi kuin kaikessa muussakin. Enää prinssi ei miettinyt olisiko hän mahdollisesti ihastunut peikkoon. Nyt hän tunsi olevansa rakastunut vierellään raukeana lojuvaan olentoon! Tosin väsyneenä peikko saattoi vieläkin lipsahtaa vanhoihin kesyttömiin tapoihinsa ja alkaa murisemaan prinssille. Mutta prinssi oli tottunut käsittelemään eläimiä ja tiesi että peikkoon tehoaisi samat aseet. Rauhallisella puheella ja hellillä silityksillä hän sai luovittua pahatkin tilanteet parhain päin. Prinssistä peikon ajoittainen vauhkoontuminen tuntui raskaalle, eikä hän aika ajoin voinut käsittää rakkaansa tempoilua.

Rakkaansa- niinpä. Prinssi kävi hetki hetkeltä varmemmaksi siitä, että hän halusi viettää loppuelämänsä peikon kanssa. Sanottiinkohan missään lakikirjoissa että prinssien piti avioitua nimenomaan prinsessoiden kanssa? Peikko oli hurmannut kaikki linnan kissat, myös sen pidättyväisen ja ylvään lauman johtajan, ja hän tuli loistavasti toimeen kuningatar-äidin kanssa. Voisiko? Uskaltaisiko? 

Uuden vuoden yönä prinssi oli kutsuttu seuralaisineen ulkoilmajuhliin pakkasherran valtakuntaan. Illan pimennyttyä prinssi lähti kävelemään peikkotytön kanssa värillisin lyhdyin valaistua lumottua polkua, joka vei metsän keskellä palavan kokon luo. Prinssi kietoi kätensä peikkotytön ympärille ( voi miten hän tykkäsikään lepuuttaa käsiään tytön masun päällä!) ja veri suonissa kohisten hän pyysi tyttöä tulemaan omakseen. Sydän pamppaillen prinssi odotti tytön vastausta. Hitaasti peikkotyttö kohotti tulenloimun punaamat kasvonsa kohti prinssiä ja silmät kuunvalossa kimaltaen lupasi viettää loppuelämänsä prinssin kanssa.

Tarina jatkuu edelleen, joten nyt emme voi sanoa "sen pituinen se", mutta varmalta taholta saamamme tiedon mukaan prinsi ja peikkotyttö ovat hyvin onnellisia yhdessä ja heidän rakkautensa syvenee päivä päivältä!

Tervetuloa vai tervemenoa?

 

Viikolla yhtenä päivänä oli työkavereiden kanssa kahvihuoneessa puhe siitä, ettei enää käydä kylässä niinkuin ennen vanhaan. 

Tottahan se on! Silloin kun olin lapsi/nuori saatettiin lähteä iltalypsyn jälkeen ajelemaan entisten naapureiden luo äidin kotikylälle. Eikä meillä edes ollut autoa ennen vuotta 1985! Zetorilla mennä körryytettiin 15-20km. Tai sitten meille tuli joku käymään. Eikä sitä pidetty minään ihmeenä eikä näytetty hapanta naamaa. Nykyään jos aikoo kyläillä asiasta vähintäänkin viesteillään etukäteen.

Kun nukkarin hiljaisuudessa vahdin  lasten unta, aloin miettimään milloin meillä on käynyt joku spontaanisti  ilman etukäteisilmoittelua? En muistanut. Useampi vuosi siitä on. Isän eläessä sitä tapahtui. Oli lapsuudesta asti yhtä pitänyt ukkoporukka, joka piipahti toistensa luona vähintään viikoittain. Joskus useamminkin. Isän serkku kyllä saatettiin ihan kutsumalla kutsua joskus. Oli tapana, että jos esimerkiksi paistoin verilettuja tai oli jotain vähän parempaa ruokaa niin isä soitti ja kutsui yksin elelevän serkkupojan syömään. Toki hän kävi meillä muutenkin 😊 Voi, nyt tuli ihan ikävä! Hän oli niin läheinen, kuin osa perhettä.

Rajaseudullakaan ei enää käy ketään. Toki työt tekevät sen, että emme välttämättä vierastulvaa kaipaakaan. Mutta naapurin lasten vierailuja kaipaan. Kun he olivat pienempiä he saattoivat kipaista pellon poikki meille leikkimään ja pelaamaan lautapelejä. Vaikka välillä olikin plääh-fiilis, kun ovella oli pikku-Duudsonit niin aina jälkikäteen oli hyvä olo. Ja ajattelin sen niin, että se pari tuntia minun viikonlopustani on loppujen lopuksi vain pieni hetki, jos siitä on iloa heille. Kun he kasvoivat vierailuista alettiin sopia etukäteen, koska useimmiten ne olivat leivontatreffejä. Vanhempi neideistä on innokas leipoja ja tarvittavien ainesten hankkimisen takia oli välttämätöntä viestitellä.

Nyt he ovat jo isoja. Vanhin jo opiskelemassa. Mutta jos jossain törmätään niin saatetaan rupatella pitkänkin aikaa. Kesällä nähdään useammin, koska yksi heidän  emolehmäryhmistään laiduntaa meidän pihapelloilla. 

Paukuttaa, paukuttaa, pakkanen paukuttaa

 Lastenlaulu Revontulitanssi alkaa noilla sanoilla. Realistiset sanat; pakkanen totisesti on tällä viikolla paukuttanut 🥶 alimmillaan mittari näytti -37,9 pakkasastetta. Melkoisen jähmeä oli Corolla sinä aamuna töihin lähtiessä tuntikausien lämmityksestä huolimatta. Täytyy myöntää, että mietin töihin lähtiessä onko lähtemisessä järkeä ja että jossain muussa maassa kuin Suomessa kaikki olisikin kiinni ja pysähdyksissä pakkasen takia.

Luojalle kiitos Maajussilla on ollut tällä viikolla vapaata! Muuten olisimme olleet ihmeessä lämmityksen kanssa. Vanhat rakennukset kun on, niin uuneja ja keskuslämmitystä saa lämmittää aamuin illoin. Onneksi on polttopuita mitä ottaa. Siitä kiitos Maajussille, joka puita syksyllä klapikoneella pienemmäksi louskutteli💕

Vaikka kylmää onkin, niin nyt kun aurinko on jo palannut joululomalta ei voi kieltää etteivätkö kirkkaat pakkaspäivät ole kauniita. Joulukuun lauhojen lumisadepäivien puihin jättämä lumi tekee maisemasta suorastaan satumaisen.

Luonnollisestikaan töissä ei olla ulos päästy tulipalopakkasilla. Pakkasta on kyllä hyödynnetty tekemällä jäätaidetta jääpalamuottien ja maitopurkkien avulla. Itselle jatkuva sisällä olo on ollut vaikeaa. Normaalisti kun ulkona ollaan kaksi kertaa päivässä ja tarvitsen päivittäisen happiannokseni. Pakko on ollut iltaisin edes vähän ulos päästä. Muuten menisi järki!

Myös kotosalla ollessa on tullut jäiden kanssa leikittyä. 

Katoavaa kauneutta toki, mutta mitäs se haittaa. Pääasia että saa tuusata omiaan vähän aikaa. Rentouttaa kovasti arjen keskellä!

Uusi vuosi, vanha Reppanainen?

 

Siellä se vuosi 2024 kurkistelee vastarannalla! Mitä tuonee tullessaan?

Keskiyöllä päättynyt vuosi oli monessakin suhteessa mieliinjäävä; mentiin naimisiin, täytin 50v (herrajumala!) Ja töissäkin tapahtui muutoksia parin työkaverin eläköitymisen myötä. Ja vuosi sitten uutta vuotta oli vielä vastaanottamassa ikäneito Impi. Meidän pikkusilakka 😻

Maaliskuussa oli luopumisen aika, kun ennestään hentoinen kissa kuihtui olemattomiin. Pitkän aikaa töistä tullessa katse haki olokammarin korituolista kissaa. Täytyy myöntää, että välillä olin jopa kuulevinani tassujen äänen ja harmaan vilahduksen näkökentän laidalla.

Elokuussa sitten haettiin Rölli meille. Varsinkin nyt, kun elohopea on painunut reippaasti alle kahdenkymmenen olemme puhuneet miten hyvä "pojan" nyt on. Navetassa olisi melkoisen kylmät oltavat tällä kelillä!

Uusi vuosi otettiin vastaan ihan kotosalla omalla porukalla; minä, Maajussi ja Pikkukälynen. Meille uudenvuodenaatto on myös kihlauksen vuosipäivä. Ihan käytiin sen kunniaksi ulkona syömässä. Siis paikalliselta grilliltä haettiin annokset kauppareissulla 😉 yöllä sitten saunan ja yöpalan jälkeen pikkuinen yhden padan ja kahden raketin ilotulitus. Se riittää meille.

Uuden vuoden lupauksia en ole pitänyt tapoinani tehdä. Pari toivetta voisin kyllä esittää? Jospa tuleva vuosi toisi mukanaan ihan perusarkea ilman suuria kriisejä meille tai läheisillemme. Jospa vältyttäisiin kovin monilta hautajaisilta- tuttavapiiriin kuuluu monta iäkästä ihmistä. Ja jos vielä saa kolmannen toiveen esittää, niin lisää mielenrauhaa kiitos❣️ Paljon olen tunnetaidoista itsekin oppinut tahkotessani niitä pikkuihmisten kanssa, mutta paljon voisin vielä oppia sillä saralla! Valitettavasti. Täysin zen en tule koskaan olemaan, se vaatisi aivojen vaihdon. Mutta jos vähän tasaisempaa mielenmaisemaa saisi?

 

Jouluisia jorinoita

 

Joulukuun 29.päivä.  Joulu vietetty lukien, leväten ja kinkkuvoileipiä syöden. Tänä vuonna aatto oli normaalista poikkeava, koska Maajussi oli jouluaaton töissä. Toki omalla kylällä, joten työmatkoihin ei mennyt kohtuuttomasti aikaa. Mutta töissä silti. Niinpä minä jouduin ottamaan hieman enemmän koppia aaton puuhista; haudoilla käynnistä, joulusaunan lämmityksestä jne.

Haudoilla käytiin kahdestaan nuoremman kälysen kanssa. Hieman etukäteen jännitin reissua, koska olemme perusrytmiltämme erilaisia, mutta hyvin se meni. Tietenkin! Milloinhan sitä oppisi olemaan stressaamatta etukäteen asioista?! Oli semmoinen tyttöjen reissu. Varustelukin oli tyttömäinen 😃 otsalamput? No, eipä tullut mukaan. Sytkäri? Jäi eteisen halkolaatikon päälle. Tulitikut onneksi oli. Lapaset? Autossa. Niinpä kaivelimme paljainkäsin lunta hautakivien edestä kuunvalossa. Ja voi pojat, sitä lunta totisesti täällä Savossa riittää! Tämmöiselle dreeverimalliselle joillekin suvun haudoista oli jopa haasteellista päästä lumen takia. Hautausmaakierroksen jälkeen juhlistettiin aattoiltaa avantouinnilla. Kälyselle eka kerta, mutta ilmeisen koukuttava sellainen! 

Vaikka sitä ei aina uskoisi, lienen ollut kohtalaisen kiltti. Lahjavakassa oli useampikin paketti. Maajussilta kirjoja, kummitädiltä tonttumukit molemmille, suklaata ja kynttilöitä ym. Myös Rölli sai oman pakettinsa. Vieterihiiren. Enemmän kyllä kiinnostaa se naru, mistä hiiri vedetään käyntiin kuin itse hiiri. Välillä vetää hiiren käyntiin itsekin hampaillaan. 

Vanhempi Maajussin siskoista ei tänä jouluna Rajaseudulle jaksanut tulla. Ymmärrettävää toki, mutta silti ajatus yksinäisestä joulusta kerrostaloyksiössä tuntuu kurjalta. Minä kun tahtoisin kaikilla olevan hyvä olla ja että jouluna koko perhe olisi koossa. Vaikka täytyy myöntää, että joulustressin kourissa leikittelikin ajatuksella, että joskus viettäisimme joulun ihan kahdestaan Maajussin kanssa. Vain me kaksi oman aikataulumme mukaan.  

Paluu arkeen olikin sitten täydellinen. Tapaninpäivän iltana Maajussi aivasteli aivastelemasta päästyäänkin ("mitä lie allergiaa") Yö teki hyvin selväksi ettei kyse ollut allergiasta. Ei tullut paljon nukuttua kumpikaan. Maajussia valvotti kurkkukipu ja minä en hennonut jättää kipeää miestä valvomaan yksin yön pimeyteen. Keskiviikon mies makasi peiton alla ja vapisi kivusta jokaisen aivastuksen jälkeen. Onneksi olo alkoi sen jälkeen paranemaan. Päivystys kun olisi tällä viikolla Pielavedellä oman terveyskeskuksen ollessa kiinni. Ei ole kovinkaan kiehtova ajatus, että ajaisi lähes sata kilometriä otattamaan angiinan pikatestin, missä menee muutama minuutti ja sen jälkeen ajaisi taas puolitoista tuntia takaisin kotiin. Maalaiselämän varjopuolia. 

Joululoma on kyllä tullut tarpeeseen. Akkuja lataan vuoden vaihteeseen asti ja sitten palaan vaippapöksyjen pariin. Myös Maajussilla on uuden vuoden tienoo vapaa, joten voimme nauttia yhdessä olosta ennen härkäviikkoja.

Toivottavasti teidän joulunne oli  sellainen kuin pitikin. Loppuun tuokiokuva ulkoa ja pihamaan joulunvietosta.

Keittopatojen äärellä

 Kylläpä edellisestä blogitekstistä onkin jo aikaa! Tähän aikaan vuodesta elämä vain on aika touhukasta. Töissä valmistellaan joulujuhlaa, väkerretään joulukoristuksia ikkunoihin, ulkokuuseen ym. Ja toki kotonakin pitäisi joulua valmistella.

 Ennen kaikkea pitää neuloa 😀 joulukuussa kun on Niina Laitisen joulukalenterisukkien aika ja tänä vuonna menossa on myös Hanni Kaartiaho Desingin Joulusukat, joiden neulonta alkoi jo 20.11 siten, että viimeinen pätkä julkaistaan itsenäisyyspäivänä. Älkää siis ihmetelkö jos en niin aktiivinen ole Pesän reunalla. 

Vaikka puuhaa riittääkin, on vuoden kulussa perinteitä joihin pitää osallistua. Yksi niistä on edesmenneen isäni metsästysseuran hirvikeitto. Sieltä tultiin äsken mahat täynnä. 

Jo vuosikausia keitto on tarjottu seuran kodalla. Toki silloin ollaan sään armoilla, mutta jo paikallislehdessä olleessa kutsussa mainitaan ulkovaatetus ja onhan kodassa tulet. Yhtään ei tullut kylmä, vaikka ulkona pakkasta onkin tänään yli -10. Sitäpaitsi nykyään käytetyt styrox-kipot pitävät tarjotun ruuan kalttaavan kuumana pitkän aikaa. Kysykää vaikka kieleltäni 😝 

Nykyvuosina hirvikeitolla käyntiin sisältyy yleensä pieni haikeuden vihlaisu, kun tekijäporukassa ei enää näy isä-Mauria. Hirviseura oli niin vahvasti osa elämää vuosikymmenet. 

Vaikka olin vain viisi vuotias, kun muutettiin äidin lapsuudenkodista isän lapsuudenkotiin on tuo seutu minulle se kotikylä. Siksikin keitolla on kiva käydä  omien ihmisten parissa.  Hyvää keitto olikin ja maistuu kotaolosuhteissa vielä normaaliakin paremmalta. Kovin vähän vain näkyi ihmisiä, kun syömässä käytiin. Tänään oli päällekkäisyyksiä mikä ehkä karsi väkeä. Mutta näin kyllä keitolla ihmisiä, jotka olivat tulossa itsenäisyysjuhlista koulukeskukselta 🇫🇮 ja ainahan on niitä, jotka säikähtävät pakkasmittarin lukemia ja jättävät tulematta sen takia.

Meitä pakkaskeli ei säikäyttänyt millään tavalla. Päinvastoin! Keitolta jatkettiin matkaa kirkonkylälle ja Maajussin kauhuksi uimarannalle 🥶 Maajussi kun ei voi käsittää vaimonsa olevan nyt Sulava Norppa

Päätin oman rannan jäädyttyä vihdoinkin aloittaa avannossa käynnin ja hankin pukukopin avaimen. Avantouijien Whatsapp-ryhmän nimi on Sulavat Norpat 🦭 vielä on harrastus ihan aluillaan ja vain kylmän veden ihanuus pitää minut norppana. Uimarannan vesi kun on Keiteleen kirkkaisiin aaltoihin tottuneelle suorastaan ällöttävän ruskeaa. 

Onko (maalais)järkee vai ei?

 Aamupäivän istua nakotin kuulokkeet korvilla puhelimen ääressä PIKI-koulutuswebinaarissa. Olen sillä tavalla outo, että hakeudun ihan itse työnantajan pakottamatta verkkokoulutuksiin. Joku muu ostaa perjantaipullon, minä ostan webinaarin 😃 Tuo PIKI-menetelmä on kiusaamisen ehkäisyyn ja vähentämiseen ja ryhmässä toimimiseen kehitetty. Aihe oli siis tärkeä ja koulutus antoi eväitä tuleviin työvuosiin ja paljon ajateltavaa.

Ei kai semmoista ihmistä olekaan, joka ei peilaa asioita itsensä ja oman kokemuspohjansa kautta. Koulutuksessa puhuttiin myös lasten vanhemmista, heidän asenteistaan ja välillä ilmenevästä vähättelystä oman lapsen häiriökäyttäytymiseen. Sepä johti sitten ajatukset omaan lapsuuteen ja siihen miten minut on kasvatettu.

Olen ainoa lapsi ja nykymittapuun mukaan vanhojen vanhempien lapsi -isä oli 36v ja äiti 41v, kun ilmestyin sulostuttamaan heidän arkeaan. Vanhemmat olivat siis syntyneet 1930-luvulla kumpikin köyhään pienviljelijäperheeseen, mistä ei ole ollut mahdollisuutta ponnistaa maailmalle opiskelemaan. Minut on siis kasvatettu ihan kansakoulupohjalta maalaisjärkeä hyödyntäen. 

Kun nyt itse pyörin päiväni alle kouluikäisten kanssa varhaiskasvatuksessa, olen oppinut arvostamaan edesmenneitä vanhempiani aivan uudella tavalla! Täyspäiseksi lapsen kasvattaminen on nykypäivän tietämyksellä paljon helpompaa kuin entisaikoina. Äiti ja isä eivät ehkä olleet lukeneet tunnetaito-oppaita eivätkä omanneet kirjaviisautta, mutta koen heidän onnistuneen kasvatuksessa aika hyvin. Minua ei ole koskaan pakotettu tietynlaiseksi tai ohjailtu elämän isoissa käännekohdissa. Myös minun ikäisissäni kun on niitä, joiden PITI mennä lukioon halusi tai ei tai seurata tiettyä urapolkua. Minä olen saanut päättää itse tulevaisuudestani ja esimerkiksi pitää välivuoden peruskoulun jälkeen. Siihen aikaan sosiaalialalle oli 17vuoden ikäraja ja koin opiskelumotivaationi kannalta hyväksi hengähtää ikärajan täyttymistä odotellessa. Vanhemmat päätöksen hyväksyivät- ja iki-ihanat kummini ❤️ kaikki muut sitten olivatkin "vähän" eri mieltä 😃 

Tietenkään kukaan ei voi onnistua täydellisesti eikä tästä materiaalista täyttä timanttia olisi pystynyt hiomaankaan. Mutta virheistä huolimatta koen, että minua on aina arvostettu ja ajateltu minun parastani. 

Huomenna kun sytytän kynttilän isänpäivän kunniaksi haudalle, teen sen kiitollisin mielin. 

Aikoinaan kun puhuin sairaalassa olevan äidin kanssa viimeistä kertaa, hän päätti puhelun enteellisesti sanoihin "Pijähän huolta itestäs" Terveiset sinne taivaaseen, että oon minä yrittänyt! Ja nyt mulla on rinnalla ihan paras kumppani mitä olla voi. Hän kyllä pitää huolta minusta silloinkin kun en itse aina muista.

 

Reppanainen-Rescue

Rajaseudulle tuli talvi eilisen aikana ja rantasaunakausi on auttamattomasti takana. Viikko sitten keskiviikkona siellä vielä kylvettiin vaikka pakkasta olikin.

Onko Pohjois-savossa oma apinalaji vai minkä otuksen jalan jälkiä jäällä on? Kengän jälkiä ne eivät ole. 

Jäljet liittyvät pelastusoperaatioon, johon jouduin puunhakureissulla. Lähdimme hakemaan kotikotoa lämmityspuita ja mennessä pysähdyttiin nappaamaan puunkantokassit rannasta. Menin katsomaan olisiko uiminen vielä mahdollista ja huomasin jäällä liikettä. Tuuli kuljettaa kuivunutta lehteä. Mutta eihän nyt tuule? JOKU siellä liikkuu!

 Sammakko?! Ihan varma en ollut jään kestävyydestä, joten vaatteet lensivät pikavauhtia rantaheinikkoon ja lähdin konttaamaan kohti sammakkoa. Se ressu oli jo aivan kohmeessa, hädintuskin pystyi enää liikuttamaan raajojaan.  Sammakko käteen ja kohti rantaa. Konttaaminen sammakko kädessä oli sen verran hankalaa, että uskaltauduin seisaalleni ja varovasti kävelin jäältä pois. Hyvin kesti, ei edes rutissut.  Maajussi oli laittanut pienet hormin lämmitystulet joten rupikonnaksi paljastunut uusi ystäväni jäi lämmittelemään saunatuvan puolelle siksi aikaa, kun haimme lisää puita.

Puolen tunnin lämmittelyn jälkeen konna oli jo lämmennyt sen verran, että hänet pystyi siirtämään maakellariin talvehtimaan. Automatkan ajan juttelin kädellä lepäävälle konnalle Maajussin suureksi riemuksi 😃 mutta pitihän häntä nyt rauhoitella, tuskin oli aiemmin Hiluxin kyytiin päässyt. Ensikertalaiselle se voi olla jännä kokemus!

Sinne hän ryömi kellarin pimeyteen ja toivottavasti tapaamme keväällä. Tiedä mikä oli jäälle ajanut. Googlen mukaan rupikonnien horrostamisaika pitäisi  alkaa lokakuun alkupuolella. 

Viikon valitusvirsi

Viime postauksessa kirjoitin puolukkachutneysta ym.suunnitelmista tälle viikolle. Töihinkin suunnittelin vaikka mitä "ylimääräistä", kun syyslomaviikon takia lapsia olisi vähän.

Kuinkas sitten kävikään? Viime aikoina pikkupiltit ovat olleet enemmän tai vähemmän räkäisiä. Ja kukas se heidän kanssaan eniten lattialla pyörii syli täynnä räkänokkia? No minähän se ja niinhän siinä kävi, että lentsupöpö hyppäsi minunkin nenääni 🤧 maanantain vielä olin töissä, mutta seuraava yö meni kurkkukipua potiessa ja tiistaiaamuna pitikin pirauttaa töihin, etten ole työkykyinen. Loppuviikko meni kotona haahuillessa ja Maajussin kainalosta Love&Care-hoitoa tankatessa.

Sen verran sain torstaina aikaiseksi, että kotikotona leivinuunia lämmittäessä survoin loput puolukat tekeytymään viinihapon kanssa tuoremehuksi.

Äsken sen sitten siivilöin ja sokeroin. Yksi inhokkipuuhistani muuten! Olen aika nopeatempoinen ihminen, joten lirppiminen hitaasti omalla painollaan valuvan marjamassan kanssa on t.y.l.s.ä.ä! 

Samalla kun puolukat tiputtelivat mehuaan sihdin läpi keittelin pikkuannoksen puolukkachutneyta. Saint Peppone kyseli viimeksi ohjetta, joten tässäpä se tulisi:

PUOLUKKACHUTNEY 

400g Pakastepuolukoita

1punasipuli

2dl sokeria 

2rkl vettä

2rkl valkoista balsamiviinietikkaa

2maustemittaa kanelia

1tl inkivääriä

2laakerinlehteä

Hienonna punasipuli ja kuullota se pehmeäksi pienessä määrässä voita/ruokaöljyä.

Lisää puolukat, vesi ja sokeri.Kiehauta.

Lisää muut aineet ja keitä hiljaisella lämmöllä noin 10min. Poimi laakerinlehdet pois.

Purkita pieniin lasipurkkeihin.

Säilytä kylmässä.

Itse hieman murskasin sekoitellessa puolukoita ja käytin hillosokeria. Ohje on pieni- tästä annoksesta tulee reilut kaksi parin desin vetoista purkkia.  

Pyörii kuin puolukka hillossa

 

 

Kuvan kurpitsa liittyy hyvin vahvasti asiaan 😃  

Niin kauan kuin muistan meillä on kasvatettu kurpitsoita. Ennen vanhaan niistä tehtiin myös etikkasäilykettä, mutta minä en oikein ole etikkakurpitsan ystävä. Entisessä elämässä sitä tuli haisteltua ihan riittämiin työn puolesta.

Viikon alussa hommasin sangollisen puolukoita ja tänään keittelin osasta Kurpitsapuolukkahilloa. Sitä meillä on tehty "aina". Isäni eläessä pääasiallinen eläin ruokapöydässä oli hirvi ja riistan kylkeen Kurpitsapuolukka käy mainiosti. Toki myös kaaliruokiin ja miksei ihan mihin vain. Aikaisemmin Maajussi sitä taisi laittaa lautaselleen lähes päivittäin.

Tuo kuvan kurpitsa oli juuri sopivan kokoinen pilkottavaksi. Yhtenä kesänä suurin kurpitsa oli 18kg ja sen kanssa sai suorastaan painia ennenkuin siitä paloja irti sai. Käyttämäni ohje on hyvin yksinkertainen; kilo puolukkaa, kilo kurpitsaa ja desi vettä. Kypsän mössön surautan sileäksi sauvasekoittimella. Sitten kilo sokeria sekaan ja keitellään noin vartti. Itse otan hilloa lusikalla lautaselle ja lykkään sen hetkeksi jääkaappiin.  Jos hilloon saa vedettyä uran sen valumatta umpeen on hillo valmista purkitettaksi.   Kurpitsan raastan äidiltä perityllä yleiskoneella. Koneen isä osti joululahjaksi meille naisille kun olin yläasteella 🫣 tänään puhuttiinkin Maajussin kanssa, ettei nykypäivän kodinkoneille samanlaista työuraa ole tiedossa. Hyvä kun takuuajan kestävät.  

Kuumat hillopurkit käännän ylösalaisin jäähtymään. Sillä tavoin purkeista painuu ilmat pihalle ja purkki umpioituu. Kyllä noista useamman kerran syö! Toki ainakin yksi purkeista lähtee Joulupukin rekeen kohti vastarantaa 😉

Samaan aikaan kun hillo kiehui hellalla jatkojalostin jäljelle jääneitä puolukoita herkulliseksi piirakaksi. Ehkä tuohon kylkeen olisi voinut jäätelölastu sulautua, mutta sitä ei nyt ollut. Pakastimessamme on joku vika, joka haihduttaa jäätelöt olemattomiin. Varsinkin Maajussin vapaapäivinä haihtumista tapahtuu...

Kaikkia puolukoita en siltikään saanut kulutettua. Luultavimmin teen viinihapon avulla mehua niistä tai ehkä pienen annoksen myös puolukkachutneyta. Sitä kokeilin vähän aikaa sitten pari purkillista Börje Salmingin keittokirjasta ja tykästyin makuun kovasti! 

Mutta asiat tärkeysjärjestykseen! Kun olin leikkinyt keittiöhengetärtä "kotikotona" leivinuunin hehkussa aikani, oli aika kutsua Maajussi treffeille Rajaseudulta 🥰  treffeily on yksi arkemme pieniä iloja. Jos Maajussi vaikka sattuu kesällä olemaan kirkonkylällä kun pääsen töistä, saatamme hakea syötävät grilliltä ja mennä uimarannan puistoon piknikille. Kun on tarpeeksi maalainen, niin osaa nauttia yksinkertaisistakin asioista! 

Mielenrauhaa

 Rakastan työtäni 🥰 Kun viisi vuotta sitten tähän aikaan syksystä puputin kolmiolääkkeitä kuin karamellejä ja odottelin kutsua kirurgin veitsen alle, jouduin pohtimaan mitä sitä tekisi mikäli selästä ei leikkaamalla kunnollista tule? En oikein keksinyt mitään muuta mikä kiinnostaisi kuin työ lasten parissa. Ehkä työ koirahoitolassa?  Mutta jos ei kauaa kärsi seisoa eikä istua olisi aika mahdotonta löytää itselleen työtä. Tiedän vain yhden ammatin, jota voi tehdä selällään.  Silläkään ei rikastumaan täälläpäin pääsisi, kun kunnan väestörakenne on eläkeläisiin painottuva 🙃 Onneksi selästä tuli ihan kelvollinen ja pystyin palaamaan työhöni.

Vaikka työtäni rakastankin, myönnän sen kuormittavuuden. Melu ja jatkuva sosiaalisessa kontaktissa olo vie välillä mehut! Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarvitsen mahdollisuutta nollata itseni olemalla yksin. Mieluiten ihan hiljaisuudessa.

On todellinen onni, että Maajussi heittäytyi villiksi kolmisen vuotta sitten ja laajensi tiluksiaan naapurin puolelle. Ukkokultani on hyvin harkitseva ja kun "Teboilin parlamentti" vihjaisi perikunnan laittaneen naapuritalon maineen myyntiin asiaa pohdiskeltiin huolella. Investointi olisi kieltämättä iso. Mutta toisaalta metsässä ei raha menisi hukkaan ja vanhan asuinrakennuksen ja ulkorakennusten lisäksi kauppaan kuuluisi rantasauna. 

Kivenheiton päässä kotoa oleva rantamökki on ollut Maajussin pitkäaikainen haave. Kyllähän minullekin uimapaikka kelpasi ja kun  kävimme tutustumassa Ylätupaan henki vanhasta rakennuksesta rauha ja tuli olo, että täällä meidän pitääkin olla

Niin kaupat syntyivät ja Ylätupa lisukkeineen oli meidän 💝 tai no, virallisesti tietenkin Maajussin. 

Varsinkin keväänä jolloin Maajussi maakaupat teki Hanis-biitsi oli todella tärkeä pään kasassa pysymisessä! Silloin olin isompien lasten ryhmässä ja siellä oli kaikenlaista. Oli suorastaan elintärkeää, että pääsin iltaisin uimaan ja tuijottelemaan tyhjyyteen ilman, että kukaan tarvitsi minua. Ja mikäpä näitä maisemia on tuijotellessa 😍

Vaikka nyt asiat työn suhteen ovatkin ryhmän vaihdon jälkeen huomattavasti paremmin on Biitsi edelleen sielunmaisemani ja sinne rynnistän heti, kun se vain keväällä on mahdollista ja rantasaunakautta jatketaan niin pitkälle kuin vain säät syksyllä sallivat. Hanis-Biitsillä tätäkin nyt naputtelen lämpenevän kaminan naksuessa taustalla ja kiukaan lämmetessä seinän takana. Kullan huuhdontaan päästään, kunhan Maajussi iltatöiltä palajaa ja taidanpa Keiteleen aaltoihin myös pulahtaa illan aikana. Mutta nyt höpinät seis ja lisää puita kiukaan alle!

Terve poika

 Tänään tehtiin porukalla roadtrip noin 90km:n päähän Äänekoskelle Hiskinmäen eläinsairaalaan.

Rajaseudun uusin tulokas Rölli  käväisi sydäntutkimuksissa. 

Maaliskuun alussa pitkäaikainen kumppanimme Impi-neiti kirjaimellisesti kuihtui pois. Kilpirauhasen liikatoiminta vei muutenkin hoikan kissavanhuksen luurangon laihaksi eikä tehtävissä ollut kuin se suurin rakkauden teko. Oli aika päästää Impi sateenkaarisillalle. Suru oli suuri ja pitkän aikaa töistä tullessa odotin näkeväni korituolissa nukkujan- välillä tuntui kuin siinä olisi pieni hahmo ollutkin 💜

Impi oli puolivillistä pihakissan pennusta vähin erin kesytetty ja ainakin minulle oli selvää, että jos uusi kissa taloon otetaan se on rescue-taustainen.

Rajaseutu nyt vain on ihan hippurippusen syrjässä löytöeläintaloista ja ensikodeista. Sekä Kuopioon että Jyväskylään on noin 100km. Siitä huolimatta kesäkuussa näytti lupaavalta! Jyväskylässä olisi ollut pentukaksikko, joka mielestäni enteellisesti oli syntynyt Impin kuolinpäivänä.  Valitettavasti kahdesta finaaliin valitusta kotiehdokkaasta me olimme se, joka jäi lehdelle soittelemaan. Uskoin silti, että jossain vielä on se meille tarkoitettu kissa.

Heinäkuun lopulla Maajussin nuoruuden ystävän vaimo kysäisi, josko meille kelpaisi liioista kissakavereista ahdistuva ikäneito?  Lyhyen harkinnan jälkeen luvattiin neito ottaa, mutta muutaman päivän kuluttua hän tarjosikin heidän navettakissaansa. Suloinen kuin mikä, mutta hirveän pahapäinen muiden urosten seurassa. Seurasi ankaraa pohdintaa useampi päivä. Toisaalta, mutta sitten taas toisaalta... sydämeni sykkii kuitenkin isoille pojille ja navettakissan tiesin kunnon äijäksi! Olinhan välillä ollut Maajussin mukana kissanruokintakeikoilla talonväen ollessa reissussa. Tiesin myös kissan olevan yltiöystävällinen, joten kyllä kiitos! Me otetaan Rölli-herra 💝

Elokuun alussa Rölli sitten pakkasi raapimispuunsa mukaan ja muutti viiden kilometrin takaa maakuntarajan tälle puolen.

Uuteen kotiin sopeutuminen sujui kuin tanssi ja yhteiselo lähti täydellisesti käyntiin. Koska herran tausta oli kauniisti sanottuna epämääräinen oli aiheellista käydä terveystarkastuksessa ja päivittämässä rokutukset ajan tasalle. Sillä kertaa ei mitään löytynytkään, mutta tehosterokotus-reissulla kuului voimakas sivuääni sydämestä. Sitä sitten ajeltiin tänään ultramaan.

Jälleen kerran saatiin kehuja käytöksestä! Pientä kiroilua lukuun ottamatta Rölli jaksoi tutkimukset hienosti! Röntgenissä saatiin kehuja molemmat 😃 hoitaja arveli minun olleen aiemminkin avustamassa röntgenkuvissa. Ei, en ole ollut, rakastan vain katsoa eläinlääkäriohjelmia.

Tutkimuksissa ei onneksi mitään hälyttävää löytynyt. Terve poika- toistaiseksi. Sydämen seinämän paksuus oli normaalin ylärajoilla, joten sitä pitää seurata. Kun kuitenkaan ei mitään oireita ole, edes mitään lääkitystä ei tarvita. 

Sen verran jännittävä reissu oli, että loppupäivä on mennyt vähän kaikilla voimia keräillessä ja herkutellessa. Herkut olemme kyllä nyt ansainneet!